Lomaflunssa ja muita kuulumisia

Tylsä otsikko, mutta niin on tylsää sairastaminenkin. Että jaettu kurjuus ja sitä rataa... Joka tapauksessa. Loma alkoi siis eilen ja vipona päivänä ennen lomaa, perjantaina, alkoi kurkkua koskea ja illalla olo olikin jo ihan flunssainen. Pieni epäilys on, että ajoitus ei ole sattuma, joskin kaiken mailman pöpöjä tuntuu olevan aika lailla liikenteessä. Mutta, säät muuttui samalla lomanalun kunniaksi aika kamaliksi, joten mikäs tässä on sairastaessa.


Sairastamisista huolimatta saatiin lauantaina mansikat pakkaseen luvattujen kehnojen kelien alta. Tytöt toimivat oivina apulaisina keräämällä ja pakastamalla mansikoita. Jos tämmöset isommat lapset osaakin olla väliin vähän kipakoita, niin on tässä kyllä myös rutkasti hyviä puolia. Eli mansikat - check.


Moni muukin kesähomma (liittyen  lähinnä siivoamiseen) on yllättävän hyvällä mallilla. Josta pitkähköllä aasinsillalla päästään siihen, että meillä oli rippijuhlat (ihan loogista). Juhlat oli ihanat, rippityttö kaunis kuin mikä, ja juhlia edeltävä rippileirikin näytti oleen hyvin mieliinpainuva kokemus. Äidillekin  tuollainen rippijuhla on aika herkkä kokemus, joten positiivinen yllätys oli, että en itkenyt ihan koko kirkkoretkeä silmiä päästäni. (Pienen pieni pelko oli, että näin siinä voisi käydä, kun tyttären rippikouluun liittyvillä kirkkoreissuilla kanssahenganneena kunnostuduin todellisena itkupillinä, ihan ilman syytä ja omaksikin yllätykseksi. Jotenkin siellä kirkossa on vaan niin rauhallista, ja rippikoululaisten laulut nättejä.)


Rippijuhlista tuli loppuseltaan juhlinakin ihan isot - sukulaisia oli reilut 30 ja kun siihen päälle lisättiin kavereita, niin vieraiden määrä taisi kolkutella viittä-kuuttakymmentä. Tykkään leipoa itse, joten puuhaa oli riittämiin. Kätevästi olin luvannut jo talvella olla jossain määrin vetovastuussa  vanhempainyhdistyksen perinteisestä torikahvituksesta (vuorot selviää lähempänä kesää), ja niinhän siinä sitten kävi, että kun rippijuhlat oli sunnuntaina, torikahvitus oli lauantaina (hehheh). Torikahvitus toteutuu ryhmätyönä, joten suurin henkkoht investointi tuossa kohtaa oli se, että sen sijaan että olisin puuhannut lauantain kotona seuraavan päivän bileitä, olinkin iltapäivään kiinni torilla, ja pikkaisen leipomistakin tuli toria ajateleln tehtyä.


Koska asiat tuppaa menemään niinkun ne menee, meiltä (tietysti) hajosi sähkökaappi torstaina, ja sen myötä yksi vaihe sähköistä katosi. Onneksi ei se, jonka takana oli kylmälaitteet, mutta kyllä tuostakin pikkasen riesaa koitui leipomisurakalle. Onneksi tätä(kään) valmistautumissysteemiä ei ollut aikataulutettu ja suunniteltu niin huolella, etteikö joustovaraa olisi ollut (perjantaiyö, lauantaiyö), ja sähkökaappikin saatiin jo perjantaina sähkölaitoksen toimesta korjattua. Ihan pikkasen alkoi tuntua, että vaikka omat suunnitelmat ei olleet parhaasta päästä, jollain muulla oli joku suunnitelma mein pippaloiden varalle, koska lauantaille tuli myräkkä, joka - yllätys yllätys - vei meiltä sähköt. Kaikki kuitenkin järjestyi, tietysti, kun sähköt palautuivat siihen mennessä kun minäkin torin rasituksista, ja kaikesta jännitteestä ja jännityksestä huolimatta koko leipomus & juhla & sähkötilanne -rumbasta selvittiin hienosti. Yksi kakku piti kyllä lauantaiyönä täytellä otsalampun valossa, ja kirkosta suoraan meille tulevat vieraat pääsivät seurustelemaan tovin sivistyneesti sillä aikaa kun emäntä ja osa vieraista viimeisteli kakkujen kuorrutuksia ja voileipäkakkuja, mutta molemmat taitaa tässä huushollissa kuulua kotegoriaan "normimeiniki" eivätkä siis aiheuttaneet sen suurempaa hämmennystä :). Mutta ihanat juhlat - kiitos kaikille apukäsille ja vieraille.


<3 .="" p=""><3 p="">Oh, pakko rientää, ja koska en nyt halua säilöä tätä luonnoksiin (jossa alkaa olla jo vähän tungosta), niin palaan myöhemmin muihin kuulumisiin. Mukavaa kesäviikkoa!

Lähdin maalta kaupunkiin

.. muttta päiväksi vaan. Työt heittelee aina aika-ajoin Helsinkiin, ja kivoja pipahduksiahan nuo päivän reissut ihmisvilinään on. Sitten sitä osaa taas arvostaa maaseutua ja maaseudun rauhaa ihan eri tavalla kun käy vähän aikaa harppomassa rullaportaissa, hidastelemassa asemalaiturilla ja hikoilemassa Stockmannilla. Kestän nimittäin vaikka millasta ressiä, mutta jotenkin Helsingin henki tarttuu niin tehoilla, että melkein huomaan hermoontuvani kun joku jää kökkimään eteen täysin miehitetyllä jalkakäytävällä. Vaikka. Minulla. On. Kiire. Ja mihinkö - yleensä ei mihinkään. Se on vaan se fiilis joka tarttuu. Yleensä aina siinä kohtaa kun huomaan, että toi fiilis on päällä, huomioin, että kuolisin ressiin ja sydämentykytyksiin Hesassa muutamassa vuodessa, koska kiiruhtava ihmisjoukko näyttää tahdistavan minun pumppuni tehokkkaammin kuin mikään muu. Ja sitten suuntaan hyvillä mielin maaseudun leppeään (tyrsk) elämänmenoon. Mutta...


Tänään oli kyllä rento päivä. Aamulla pääsin lähtemään järkiaikaan. Aurinko paistoi jo portilla. En eksynyt Helsingissä niinkuin taannoin kun seurasin hyväuskoisena muuten luotettavana pitämääni kännykän navigaattoria, joka jostain syystä  näytti opastavan minua peilikuvana olevaa karttaa pitkin - ahkerasta kahdeksikon pyörittämisestä huolimatta olin vartin päässä puolitoista kilsaa kauempana kohteesta ja ihan eksyksissä (>> Taksiiii!) Noloa. Kävely Helsingin katuja pitkin oli kivaa - aurinko paistoi ja ihmiset olivat hvyällä tuulella. Olin ajoissa kohteessa. Semmassa tarjottiin osallistujille salaattia ja se oli hurjan hyvää. Penkit oli vähän kovat ja takakenoiset, mutta ei haitannut. Asia oli tärkeää (tutkimusetiikka \o/, tähän sitä on tultu, kuka olisi uskonut).
Semma loppui ajallaan ja olin sopinut treffit kaverin kanssa. Toteutettiin treffit terassilla. Ei tarttennut kysyä ohjeita kuin siipalta ja yhdeltä ohikulkijalta ja osasin perille. Terassi oli lämmin, viini kylmää. Ihmiset oli iloisia.


En ehtinyt kyllästyä kaupungissa marhaamiseen. Ehdin ajoissa junaan. (Ja joo, tunnistan ristiriidan kahden edellisen lauseen välissä, mutta poislukien ne keikat jolloin juoksen tukka takana junalle, marhaan yleensä kaupungilla (kyllästyneenä) tasan niin pitkään että joudun juoksemaan tukka takana junalle - älkää välittäkö, en ymmärrä minäkään...) Mutta siis tänään ajoissa junassa, ei liian aikasin ei liian myöhään. Ehdin käydä ostamassa myös aseman Filmtownista karkkeja, joita ei löydy mistään muualta. Ja pientä vaihdevikalähtöistä viivästystä lukuunottamatta junakin oli ajoissa.
Terassilla istuessa sain iloisia uutisia töistä, ja junassa istuessa iloisia uutisia kotirintamaan liittyen. Ei niin positiivisen puolelle menee se, että siipan auto hajosi lopullisesti. Tämä ei tullut täytenä yllätyksenä, työjuhdalla  kun oli kilsoja takana jo reippaasti. Harmittaahan se silti, mutta olisi tiedättekö harmittanut paljon enemmän marraskuussa. Josta johtuen keksinkin syyttää kaikesta päivän yltiöpositiivisuudesta aurinkoa. Ja toukokuista kesäpäivää, ja ihanaa valoa ja lämpöä! Ihanaa toukokuuta teillekin (palailen noihin harminaiheisiin joku sadepäivä - ehkä :)!


P.s. Kirjavinkki: Olen tässä -teen osaston suosituksesta lukenut viimeaikoina mm. Rick Yanceyn kirjan 5.aalto ja sen jatko-osan Ääretön meri. Suosittelen! (Paitsi jos maailmanloppu ja avaruusotukset ei ole se sun juttu. Ei vaan, kirjat on oikeasti tosi hyviä!!) Esimakua saa ekasta kirjasta tehdystä trailerista.

Kirjoista ja lukemisista

Kun tämä blogi nyt ei kerro enää (vaan) rakentamisesta ja sen sellaisesta, niin kirjoitellaan sitten vaikka kirjoista, ja lukemisesta :) (koska tärkeää, ikäänkuin rakkaita  -teen -ikäisiäni lainatakseni).


Ihminen on aika mukautuvainen otus. Ennen vetäydyin lataamaan akkuja yksin johonkin erämaahan. Nyt se onnistuu harvakseltaan, mutta olen onnistunut kehittämään kompensoivan (aamu)rutiinin. Herään aikaisin. Ruokin elikot ja keitän kahvit. Otan kirjan. Hautaudun melkein tunniksi sohvaan viltin alle, hörpin kahvia (hankalassa asennossa pötkölläni, tietty, koska tähän aamurutiiniin kuuluu pötköttely) ja luen. Talvella laitan aika usein vielä tulet takkaan ja fiilistelen sitten koirat jaloissa ja kissa kainalossa takkatulen rätinässä kirjani kanssa. Elämän pelastavat aamuhetket... Täytyy myöntää, että välillä haaveilen jo illalla siitä, että tulee aamu, ja pääsen lueskelemaan hiljaisessa talossa.


Kun kirjoja tulee luettua, kulkee käsien läpi monia hyviä tuttavuuksia. Muisti nyt on edelleen mitä on, ja aika usein olen onnistunut kantamaan kirjastostakin kotiin jonkun vastikään lukemani kirjan. Tai sitten löydän lupaavanoloisen kirjasarjan, enkä sitten enää ikinä muista lainata sille jatkoa, ja jos muistan, niin en enää muista kuka oli kirjoittaja. Siellä sitten haahuilen (onneksi pienen) kunnankirjastomme hyllyjen välissä ja koitan paikantaa hyvän kirjan sillä tiedolla, että se oli ehkä kolmannen hyllyrivin keskipaikkeilla ja edellisessä kirjassa oli punaista kannessa. Tiedättekö, järjestelmä ei ole aukoton.


Joten, pitkän pohjustuksen jälkeen, saatanpa lisäillä joitain lukemisiani vaikka tänne.. Hypätkää vapaasti yli vaan jos lukukokemukset ei nappaa :). Toisaalta, jos kirjat kiinnostaa, niin vinkkejä hyvistä uusista tuttavuuksista saa jättää mielellään :). Luen käytännössä mitä vaan :). Lukuiloja!

Tällä kertaa en kerro kellekään...

... että käväsen täällä ja ehkä kirjoitankin vähän. Mieli on tehnyt vaikka kuinka ja jo kauan, mutta ihan niinkuin missä tahansa (kirjoitus)hommassa, kynnys kasvaa kun taukoa tulee. Siksi ihan hipihipihiljainen kokeilu.
Viimeksi olen tainnut päivitellä väikkisasioita. Tsadaa, vaikka oma, ja varmaan muidenkin usko oli ajoittain koetuksella, niin OHI ON :). Jo ajat sitten. Tein erilaisia kannustimia itselle (esim. että leikkaan hiukset vasta kun väittelylupa on taskussa tai jos ehdin siihen ja siihen dedikseen saan pitää kesäloman) ja perheelle (välivaiheista herkuttelujuhlat ja lopuksi saatte hienot mekot ja sitten ollaan enemmän yhdessä ja muuta sen sellaista).
Joku noista, tai sitten vaan totaalinen kyllästyminen asian roikuttamiseen, näytti tepsivät :). Noo, totuuden nimissä hiuksilla mitattuna siitä tuli tähkäpääprojekti ja mies ei kokenut kannustuvansa mekkolupauksista, mutta periaatteessa. Väittelin jo yli vuosi sitten! Ja ihan kivasti meni. Eli väikkis: DONE.
Eläinrintamalla kaikki on miehityksen osalta ennallaan. Bernilöt on ihan samanlaisia pöhköjä kuin ennenkin. Nuorempi pöhkö, joka periaatteessa (numeroiden valossa) on sekin jo ihan aikuinen (6 v.), sai vuosi sitten pennut. Söpöläisiä!!! Mamma otti äitiysvapaasta kaiken irti ja jätti ikävät hommat (yöheräilyt, itkevät vauvelit jne.) lastenhoitaja-kasvattajalle ja keskittyi itse keräilemään rapsutuksia, ihailua ja herkkuja vierailevilta tahoilta. Hyvinhän se meni: nyt reilu vuosi iloisen perhetapahtuman jälkeen neitonen alkaa olla lähellä entisiä mittojaan.
Toisella bernilöllä on takapolven nivelrikko. Onneksi homma pysyy kutakuinkin hallinnassa nivelpiikein, eikä vauhdista ole turhaan tarvinnut tinkiä. Sen verran iso-pikkuberni on tehnyt myönnytyksiä, että nukkuu nykyään enimmäkseen sohvalla.
Myös kisupitoisuus on kotitaloudessa ihan ennallaan. Vanhin kisurouva taitaa täyttää tänä vuonna jo 15 vuotta...? Eikun 16, paljon kuitenkin. Ei siitäkään mitään huomaa, ehkä nukkuu vähän enemmän - toisaalta suttaa ympäri kämppää niin, että kaarteet mennään sladissa  ja tupsahtelee päin sohvanjalkoja kun tossuissa ei ole pitoa. On myös opetellut kerjäämään ja viihtyy entistäkin enemmän bernien. Luulee luultavasti olevansa koira. Vanhuus ei siis todellakaan tule yksin vaan kaverin kainalossa :).
Nuoremmasta neitikisusta on tullut tosi seurallinen ja se ilmenee etenkin niin, että jokaisen suljetun oven takaa voi löytyä potentiaalinen seuralainen. Se siis ruopii. Kovaa. Tai avaa oven. On siinä tosi taitava. Jos pääsee samaan tilaan niin silittää ei sitten saa, jutustellaan vaan. Kisu sanoo että krr ja väliin nau, ja minä, että olisit voinut nyt sen verran oottaa että pääsen tästä pöntöltä. Mutta muuten hengataan hyvässä yhteisymmärryksessä.
Kollinketale luuhaa naapurustossa. Se luulee olevansa rokkikukko; käy aamutupakalla naapurinmiehen kanssa, käy vetämässä huuto-rähinä-tappelu-matsit toisessa naapurissa toisen kollin kanssa, kerjää kotimatkalle evääksi nakin tai pari, ja kurnaa jonkun kyydissä liftin kotiin nukkumaan. Ja kun akku on latingissa, voi taas häipyä naapuriin tupakalle ja rähisemään. Jos joku nyt tulkitsi rivien välistä, että en ole kamalan otettu pikkuäijän käytöksestä niin ihan oikein meni. Tollanen rankanpuoleinen elämä jättää jälkensä, esim. minun pankkitiliini, kun (etenkin) kesäisin ketale tarttee haavoihinsa antibioottikuurin kuussa, kaksi parhaassa. Mrr.
Ja sitten on tietty ponimummo ja nuoriksi neideiksi yht'äkkiä hujahtaneet tyttäret ja uusia työkuvioita ja aktivoituja heppaharrastuksia ja kaikkea mitä mein elämään nyt kuuluu. Seesteistä ja rauhallista :). Palailen siihen joku toinen päivä. Ehkä.

Kiitävi aika ja sitä rataa

Ihan oikeesti - meneekö teilläkin kuukausi yhtä nopeesti kuin minulla? Tämä on ihan käsittämätöntä, ja aika pelottavaakin. Vips, tammikuu meni jo, hups, kohta meni helmikuukin, fiiiu, koko kevät on pulkassa ja kääk, v-kirjan pitäisi olla siinä kohtaa todella hyvällä mallilla. Mitenköhän käy...

Olotilat vaihtelee pienen iloisen flowta luovan tsemppiressin ja synkeän riittämättömyyden syvissä soissa rämpimisen välillä. Uh. Joulujen välillä näin ekan väitöspainajaisen. Sellaiset noin12 kk arvioitua h-hetkeä aikasemmin. Mutta eipä ollut väitöskirjakaan vielä unessa valmis. Jouduin kuitenkin väittelemään. Onneksi (?) unessa en juurikaan ehtinyt ressata väitöstilaisuudesta kun oli niin hirveen kiire järjestää karonkkaa. Juoksin heikkopäisenä ympäriinsä järkkäilemässä ja väitöstilaisuuteen sitten lopulta matkatessani harmittelin sitä, että en ollut yhtään ehtinyt miettiä mitä minulta saatettaisiin aiheeseen liittyen kysyä. Sen verran muistan pohtineeni, että voidaanko johtopäätöksistä kysyä jos niitä ei vielä ole kirjoitettu. Great...

Itse väitös meni ilmeisesti ihan ok, mutta lopuksi vastaväittäjä ilmoitti, että palataan kirjan loppuosaan seuraavassa väitöstilaisuudessa kun ehdit saada kirjan valmiiksi. Minulle iski kamala paniikki, koska tajusin että minun pitää järjestää TOINENKIN karonkka. (Tosiaan, hienosti on paniikin aiheet tässä kohtaa kohdallaan...) Juoksin taas pitkin kaupunkia ja yritin etsiä sopivaa juhlapaikkaa. Välillä mietin, että miten ihmeessä rahat riittää kahteen karonkkaan ja lainasikohan vanhempani vähän. Kaiken säntäilyn lopputulemana palasin sitten alkuperäiselle tapahtumapaikalle, jossa ohjaava prohvessoori istui rennosti pöydänkulmalla. Jostain syystä koin tarpeelliseksi mennä näyttämään hänelle karonkkapaikanetsimisreissulta ostamiani kenkiä. Ne oli tylsät, matalakantaiset ja tukevat nahkakengät. Mietin itsekin unessa, että näiden on pakko olla joko jotain merkkiä tai tosi kalliit, kun näitä menin näyttämään. No, mikä oli proffan kommentti uusiin kenkuleihin...

" On se hyvä että on ykkösluokan kengät, kun väitöskirja on kutosluokkaa."

Että ei edes kakkos- ... Taidan jatkaa kirjoittelua vielä tovin.

Varovainen kurkistus övereiden puolelle

Jostain syystä viimeisen viikon aikana ainakin 10 ihmistä on puhunut minulle blogista ja siitä, että oli kiva lukea sitä, olisi kiva lukea sitä ja kaikkea sellaista. KIITOS, olette ihania! Ja kun olen nyt pikkuhiljaa jo useammankin kuukauden harkinnut aktivoitumista, niin tässäpä tulee nyt ihan oikea postaus.Ja mikäs sen parempi, helpompi tai hassumpi kuin muutama "lasten suusta" -tyylinen lausahdus.

Ensimmäistä tarinaa taustoitan sillä, että olen viettänyt viimeisen 19 vuoden aikana 18 vuotta yliopistolla ja melkein koko ajan statuksena on ollut, ainakin siinä sivussa, jonkinlainen opiskelija. Juttelimme siis tyttöjen kanssa eräänä päivänä koulutusjutuista. Koko hommeli lähti siitä, kun tytöt miettivät, että mitä he haluaisivat tehdä isona: olla ratsastuksenopettajia, vai eläintenhoitajia, vai eläinlääkäreitä, ja miten sellaiseksi sitten pääsisi. Kerroin erilaisista koulutuspaikoista ja mitä mikäkin vaatii. Kuopusrinsessaa houkutti parikin vaihtoehtoa, joihin liittyi yliopisto-opintoja. Kerroin, että ei sitä tarvitse säikähtää, yliopistolla on ihan kivaa, johon kuopus vähän surkealla äänellä: " Mutta äiti, pääseekö sieltä yliopistolta ikinä pois?"

Siinäpä kysymys :).

Esikoisprinsessa taas jätti eilen sanojen lukemisen niin viime tippaan, että lukuhommat jäi väkisin nukkumaan käynnin ajoille (oltiin kyläluutimassa koko sunnuntainen iltapäivä). Huomauttelin äiti-tyyliin asiasta. Että voisi sitä lukea läksyt aiemminkin kun ne kerta oli tiedossa, johon esikoinen leppoisasti kuin konekivääri: "Kuule, minä en tee läksyjä viikonloppuna. Ne tehdään sunnuntai-iltana ja itkun kanssa."

Että niin. Saataisiinkohan näillä nyt uusi ja ehkä aktiivisempi (?) blogivuosi polkaistua käyntiin :).

Pikainen tervehdys

Huh sutinaa. Vieläkin kaikenlaista harrastustoimintaa ja muuta aktivitettia päivät läpeensä (sisältäen viikonloput). Seliseliselitys siis edelleen jatkuneelle radiohiljaisuudelle. Viime sunnuntaina tuli sateen seurauksena yllärivapaapäivä kun ei päästy yhdistyksen kattotyömaalle ollenkaan. Viikkoihin eka - ei hullumpaa. Tein kaikessa rauhassa kotihommia, leivoin ihanaa kookospuolukkapiirakkaa, lueskelin ja tuuppasin vielä itse itseni lenkillekin kaatosateeseen. Bernilöt piti jättää kotiin kun lenkki oli vähän pitkä ja vauhdikaskin. Muuten meni mukavasti, mutta kun loppulenksusta oikaisin vajaan kilsan metsän keskellä ilman karvakamuja, ja kun meillä pyörii täällä karhuja enemmän kuin kotitarpeiksi ja metsässä vielä ripisi ja rapisi niin, että millään metsäneläimellä ei ollut varmasti mahiksia kuulla hiipiviä askeleitani, niin... Tai voittekin katsastaa oheisesta videosta,vähän kuin videotervehdys täältä (sieltä) jostain. En sitten siellä kaatosateessa ymmärtänyt, että kuvauksen pitäisi tapahtua vaakatasossa. Video on siis kallellaan. Toisaalta niinhän meidän kaikkien (neitien ainakin) elämä aika ajoin. Pää siis kallelleen ja äänet hiljaiselle ettei työkaverit säikähdä, lapset ala itkeä  ja lemmikit pakene pöydän alle.

Jaettu kokemus se on myötähäpeäkin ;). Palataan!

Kaiuton tila...

...tai jotain sellaista. Uusi kevyempi ilme ei oikein iskenyt - eikä kesäkirjoittelu, eikä ulkoasun muokkaminen, tietsikalla istuminen ja sen sellainen. Saatoitte huomatakin.Ajattelin kuitenkin palautua. Aloitin ulkoasun korjauksella ja nyt tämä vasta hassulta näyttääkin. Pitää ehkä palata ennenvanhaiseen, turvalliseen ruskeaan ja tutunoloiseen, ettei tarttee sen takia hyljeksiä. Joka tapauksessa. Olette olleet paljon minua säännöllisempiä bloginkävijöitä kesän aikan (kertovat blogin tilastot). Kiitos siitä! Täälläkin ollaan oltu aika ahkerana, joten kerrottavaa riittää. Vaikka en ole päivityksiä saanut aikaiseksi, olen ottanut paljon kuvia ja muuta ihan blogia silmällä pitäen. Tavallaan hengessä siis mukana. Nyt kai nukkumaan (mikään ei ole muuttunut, you see) mutta palailen lähiaikoina kuulumisten kera. Tämä on lupaus.

Parasta aikaa

Rakastan toukokuuta (jos ei joku vielä ole sattunut kuulemaan)! Tekisi mieli istua yömyöhät rappusilla ja nuuskia tuomen tuoksua ja kuunnella satakielen liverrystä. Pihakin on jo just sellain pikkaisen boheemisti ja rehevästi rempallaan kuin eniten tykkään. Ja tänään omppupuihin tuli kukat! Iih.

Tuossa siis syy, ettei ole tullut hirveästi päivitettyä - konehommelit ei oikein kiinnosta ja niitä riittää työnkin puolesta kevyesti yli tarpeen. Päivitettävää kyllä olisi, yhtä ja toista. Meillä on esimerkiksi ollut ohjelmassa kaikenmaailman höperyyksiä.

Höperyyksiin ei kuulu se, että viimein totesin tilanteen kestämättömäksi ja sain raavittua niin paljon energiaa kasaan, että ympärille kertyneet "miseliinit" alkoi pikkaisen ärsyttää. Lisäksi lähes kaikki vaatekomerosta (ai joo, ei oo) eli tallista, koreista, laatikoista, aitasta, pikkumökistä tai navetanvintistä löytyvät kuteet on tarkoitettu vähintään yhtä vaatekokoa pienemmälle ihmiselle. Laihikselle on siis käynyt tieni. Pikkasen köhien ja yskähdellen, mutta kuitenkin. Pikkuneiti kuopusrinsessa on osallistunut projektiin trampoliinihaasteen muodossa ja parhaiden personal tranereiden tapaan piiskannut minut trampikselle sovituksi vartiksi per päivä. Sekään ei ole kovin höperöä kunhan muistaa mennä pompahtelemaan vessan kautta.

Koirien mielestä koko kuntoilumeininki on ihan hassua, mutta yleensä kivasti hassua. Esimerkiksi lenkkeily on huippua, eikä juuri yhtään höperöä, paitsi jos kesken metsälenkin tulee auto vastaan ja kuski sanoo, että "Tuolla minne sinä olet menossa, oli just iso karhu."On IHAN outoa ja hölmöäkin lopettaa lenkki moisen pikkuseikan takia ja tallustaa kiltisti kotiin.

Mutta jumppaaminen! Se on molempien bernilöiden mielestä selkeästi ihan höperöä, oikeastaan kaikkein höperöintä ikinä. Samantien kun lätsähdän sulavasti lattialle aikeena tehdä vaikka punenrruksia, kömpii ainakin yksi isohko bernineiti olkapäille istumaan, lisäpainoksi varmaan. Toinen, vähän pienempi bernilö komppaa korvia nuolemalla (koska mihin ei korvien putsaus auta, se on luultavasti kuolemaksi), ja jos ei se sitten tosiaan auta, niin varmuuden vuoksi voi vaikka istua käsien päälle. Luulisi siitä rauhoittuvan. Minulla on hyvät käsivoimat, mutta punnertaminen reilun 90 kilon lisäpainoilla on sittenkin himppasen haastavaa...

Itsestäkin tosi höperöltä tuntuu se, ettei löydä esimerkiksi hyvin kätkettyjä kesävaatteita parinkaan viikon suuretsinnäissä. Liikaa rakennuksia ja mahdollisia piilopaikkoja. Myös vaatteiden pakkaaminen jätesäkkeihin on pikkuriikkisen petollista. Olinkin jo taipuvainen uskomaan, että jossain kohtaa on saattanut käydä pienen pieni merkkausvirhe. En kuitenkaan löytänyt mistään huolella varastoituja roskia, joten toivo eli etsinnäissä kaiken aikaa. Eikä turhaan. Kun olin käynyt tosi huolella läpi tallin alakerran ja navetan vintin (yläkerta kuuluu siis navettaan ja alakerta on tallia, höm?), pikkumökin kuistin, kaikki aitat, tallin päädyn toimistohuoneen ja pikkumökin sisätilat päädyin lopulta penkomaan yläkerran askarteluhuoneeseen kasattua muuttoläjää, ja sieltähän ne kadonneet kesävaatteetkin löytyivät. Nätisti laatikosta, ihan koko kasan alimmaisena. Lisäksi huolelliset ja vimpan päälle aukottomat etsinnät toivat päivänvaloon koko joukon muuta kadonnutta tavara (mm. sykemittarin, trimmaussakset, kassillisen tennareita, kadonneet korut, lähes kaikki minun kesäkenkäni, vierastyynyt, ehkä kuusi laatikollista kankaita, tosi monta bratzin jalkaa, tallitakin, kokonaisen aihealueen artikkelit, muutamat sakset (niitä on kaivattu!) ja jostain kumman syystä säilötyt teininä käyttämäni vaatteet. Aitoa retroa :).

Onhan noita höperyyksiä muistakin, mutta etten huomenna olisi ihan pöllönä, pitää kai siirtyä nukkumaan. Jatketaan siis toukokuuusta nauttimista ja palataan asiaan!

Raikkaampaa ilmettä

Kevään kunniaksi teki mieli vähän uudistaa blogin ulkoasua keveämmäksi. Kokeillaan siis nyt täällä :). Edelleen on sama ongelma kuin edellisen muokkauksen yhteydessä: en kertakaikkiaan löydä namikkaa josta tuota blogikuvauksen (pääotsikon alla olevaa) tekstiä pääsisi pienentämään. Anyone? Kaikki muut tekstit pienenee/suurenee nätisti toiveiden mukaan, vaan ei tuo. Hmp.

Ja kommenttejakin saa laittaa, etenkin jos oma selain ei näytä jotain osiota kunnolla, heittelee palikoita vääriin paikkoihin. Parilla eri selaimella kokeillessa pieniä muutoksia oli, mutta ei mitään radikaalimpaa. Odottelen kommentteja :). Kiitos!

Ja nyt me lähdemme tuotapikaa serkkukatraan pienimmän ristiäisiin <3. Nimiarvailut vellovat kiivaina :)...

Käytännön neuvottelutaito

Sain juuri soiton. "Äiti, me ollaankin täällä toisella kaverilla ja käykö niin, että jos me lähdetään kaksikymmentä yli, niin me tullaan ihan salamana, ihan juostaan koko matka ja mennään salamana iltapesullekin, ja sitten voisit tehdä poppareita jo valmiiksi ja me vaan ihan salamana sujahdettaisiin sinne sohvalle ja oltaisiin ajoissa katsomassa elokuvaa. Ja äiti, SINÄ saisit valita sen elokuvan! Niin saadaanko me lähteä vasta kaksikymmentä yli?"

Pystyin näillä ehdoilla just ja just joustamaan 10 minuuttia alkuperäisestä aikataulusta. Toiset hallitsee tuon neuvottelun taidon :).

Vauhtia ja vaarallisia tilanteita

Ounou. Nyt täytyy sanoa, että olen sekä eksyksissä että hämmennyksissä. Blogger kieltäytyy tukemasta selaintani :), joten jos tulee tosi outoa tekstiä tai muuta hölpömpölppöä, niin se johtuu sitten siitä, että pitää käyttää ihan erinäköistä bloggeria kuin ennen. Muutenhan pää pelaa ihan niinkuin ennenkin - satunnaisesti. Viikonloppuna esim. ehdotin tämän viikon peruuntumisuhan alla olevalle tapamiselle korviketta viikolle 39. Hupsista vaan, puoli vuotta sinne tänne :). Toisilla sitä ymmärrystä riittää, pitää vaan hämmästellä, ja vastaukset pysyivät edelleen ihan asiallisina :). Thänks siitä!

Alan pikkuhiljaa taas kallistua sille kannalle, että viikonloppuja pitää alkaa käyttää osittain myös työtyön tekoon. Kun ei ilman viikonloppuhommia meinaa saada mitään aikaiseksi. Töissä on liian kiire ja kun syventyminen taphtuu enemmän kimpale kerrallaan kuin tasaisena jatkumona, on uudelleen orientoituminen jotenkin niin kovin hidasta. Joillakin. Ajoitus on kyllä tässä suunnitelmassa ihan syvältä. Justiinsa viime keväänä (siis pikku tovi sitten) kiroilin saunaneteisessä kaiken viikonloppua kirjoitellessa, että pitääkin ihmisen käyttää vuoden paras aika tällä tavalla. Ja nyt meinaan tehdä sen taas. Varsinainen homo sapiens...  (Saatan tosin harkita vielä.)

Vauhtia on tällä erää syntynyt etupäässä tytteleiden balettiharrastuksen tiimoilta. Kaksi tyttöä, kolme näytöstä, kaksi porukkaa katsomassa, kolmet läpimenot, kahdet kenraalit, harkat - äh, meinaa kadota kontrolli koko touhusta. Pidetään ihanaisen naapuriystävän kanssa sitten taktiikkapalavereita ja pohditaan siirtoja eri aikajänteille: iltapäivä, seuraava päivä, ja...ei me itse asiassa sen pidemmällle yleensä pohditakaan. Liikaa liikkuvia osia - ehtii kaikki muuttua jos rupeaa liikaa suunnittelemaan :).

Vaarallisia tilanteita ovat aiheuttaneet mm. bernit, nuo luojan luomat, suloistakin suloisemmat, karvakorvaiset panssarivaunut! En vieläkään tiedä mikä ketaleisiin meni (paitsi se, että toki bernitkin tietää, että äiti on ihana), kun ne päätti sännätä portilta hyvällä vauhdilla suoraan päin äitiäni. Seurauksena meillä on lähipiirissä taas yksi polvivaivainen. Saattaa tulla kertauksena (sorry jos), mutta Siippahan on potenut kierukanrepeämää jo parisen kuukautta, itse kävin polvitulehduksen takia muutamaankin otteeseen lääkärissä tässä lähimenneisyydessä ja kuopusrinsessakin se vielä onnistui tippumaan puusta ja täräyttämään polvensa tuossa männä viikolla. Ja nyt siis äitini. Kohta varmaan saadaan joku yksilöity rajauslauseke erinäisten vakuuutusyhtiöiden vakuutusehtoihin, odottakaahan vaan. Ja sitä ennen hankkikaa joku suojaus jos olette tulossa tänne päin.

Äsken olin käräyttää mikron, mutta selvittiin pelkillä palaneilla poppareilla ja ällöllä lemulla. Ostin nimittäin kokeeksi mikrotoffeepoppareita. Ne paukkuivat hetken, mutta sitten enää ei, ja kun sitten yritin odotella, että paukkuisiko ne taas, niin paukkuivathan ne, vähän, ja sen jälkeen ne lähinnä savutti. Luojan kiitos ehdin kuskata savuavat haisulit pihalle ennenkuin kaikki rinnan ja sarjaan kytketyt palohälyttimemme ehtivät asiasta virkaintoontua. Ne nimittäin pitävät pikkasen meteliä yhdessä huutaessaa, etenkin yösydännä.

Samalla kun iltakympin jälkeen tuulettelin taloa ja sammuttelin popparipussin pienimuotoista tulipaloa ulkorappusilla, ajoi talomme ohi melkoisen näyttävä saattue: neljän pitkän ja erittäin hyvin valaistu rekan karavaani hurautti talomme ohi lähistölle tuleva päiväkoti kyydissään. Minä olen kyllä monta kertaa ajanut päiväkodin ohi, mutta tämä taisi olla ensimmäinen kerta, kun päiväkoti jätti minut rappusille seisomaan ja katosi kohti aiemmin laskenutta aurinkoa. Elämän jännittäviä hetkiä. (Ja oli kuulema Siipallakin, kun katseli telkkua aivan rauhassa, ja ensin huusin, että vien popparit pihalle savuamaan ja seuraavaksi, että kato, päiväkoti menee ohi.) Sellaista se on täällä maalla - hirveen turbulenttia!

Surumieli

Käytiin tänään esikoisen kanssa katsastamassa uudistettu Titanic. Typykkä tietää Titanic-faktoja enemmän kuin keskiverto wikisivu, ja kokemus oli kovasti odotettu. Ja olihan se taas. Vähän pelkäsin, että 3D hävittäisi tarinan ja jättäisi ryminän, mutta kyllä se toimi tuollaisenakin versiona. Ainakin on ollut mieli jotenkin herkkänä sen jälkeen. Ja kun nyt illalla katsoin Idolsin, jossa kaikki tuntuivat pistävän parastaan, niin voihan sniif sentään. Auttaisikohan kaakao rauhoittumisessa... ja pitäisikö mennä nukkumaan jos Titanic(!) ja Idols(!!!) jättää tällaisen fiiliksen päälle :).

Pakko ottaa tähän pikapäivitykseen siis pieni kevennys. Kun meidän esikoinenhan on hyvin pedantti (niissä asioissa joissa on pedantti). (Omppu on siis tässä tapauksessa muksahtanut aika kauaksi emopuusta...). Joka tapauksessa, yksi tämän tarkkuuden ilmenemismuodoista on siisteys. Tänään olin salaa tikahtua, kun esikoinen jäi pohtimaan mahdollisuuksiaan päästä lastenhoitajaksi, ja mitä se sitten tarkoittaisi. Kuvitelkaahan nyt. Haaveileva ääni, etäisyyteen katsova katse, ja sanat: Jos minä olisin lastenhoitaja, me uitaisiin, syötäisiin jäätelöä ja siivottaisiin huonetta..."

Toiveseuraa lapsille siis tarjolla muutaman vuoden päästä. Varauksia vastaanotetaan :).

ihmetyksiä

Kaikki FB-kamut (+sukuaiset + satunnaiset tutut kaupoissa ja kirjastoissa) jo tietääkin tämän, mutta olin siis niiiin saada sydärin viime viikolla (tai toissa viikolla). Joka tapauksessa. Katselin juuri ihan rauhassa Idolsia koneelta luurit korvilla, kun yhtäkkiä joku käveli meille sisään. Klo 00.30!?! No, kiitos vahtihauveleiden, satunnainen vierailija hyppäsi kyllä ihan yhtä nopeasti myös ulos. Minä hiippailin perässä, vahtiberni kantapäillä, ehtaan B-luokan sankaritartyyliin ovelle katsomaan, että mitä ihmettä, ja siellä oven takana lymyili pienehkö keski-ikäinen rouva. Ja etsi tietä kaupunkiin. Minä siinä sitten huiskimaan rappusille apuviittomia ja ilmeisesti reitti kaupunkiin löytyi, kun tätiä ei enää ainakaan sinä yönä meillä näkynyt.

Hassua, että ihmisen pitää tällaisiakin asioita kuin ovien lukitsemista opetella ihan uudestaan. 1,5 vallan ilman lukkoja ja sitä ennen lähinnä nimelliset alkuperäisabloyt on tehneet tehtävänsä. Ja luotto vahtikoiriinkin on aika kova. Mutta niin se vaan paatuneimmankin ovienaukipitäjän mielen sai pieni täti-ihminen käännettyä: olen sitten vähän paremmin muistanut pistää ovia lukkoon viime aikoina. Sen verran hätkäytti.

Aikaisessa (myöhässä)

Tänään on kaikki ihanan ajoissa. Olin juuri tavattoman onnellinen ja luettelin kaikki ne tarpeelliset asiat, jotka tänään on jo ehditty tehdä: koirat on lenkitetty (samalla nähty ystävää ja juteltu kunnolla, erityisen kiva), ponska on moikattu, vaatteita on pesty, pipareita on leivottu, kahvit on nautittu sekä aamulla että iltapäivällä kaikessa rauhassa. Lapset leikkii tappelematta ja kehittelee omaa ohjelmaansa koulun talent-kisailuun. Ja sitten vilkaisin kelloa, ja arg, pahuksen hämäävä kellonsiirtokeli tämmöinen "paistaa taivaan täydeltä". Koska kello on yli puoli kuusi! Ja vahva veikkaus olisi ehkä kolme. Höh. Joten, öö, taidankin olla, en ihan mutta melkein, myöhässä.

Sitten vaan viikkaamaan, tekemään ruokaa ja siivoilemaan. Onneksi tänä iltana ei väsytä, ja onneksi aurinko paistaa :).

Olisiko tämä...

Niinkuin olen täällä pariin otteeseen jo puhissutkin, olisi kiva, jos olisi edes periaatteessa jotain asian tapaista kun kirjoittelee. (Tässä kohtaa kyllä periaatetta saa tulkita vapaasti ja hyvinkin luovasti.) Niin kauan kuin pa. raksattiin, oli helppoa, mutta entäs nyt; pikkaisen on hakusessa blogin uusi olomuoto, tai tarkoitus. Let's miettien...

Olisiko tämä siis...

...sisustusblogi?

Kannettiin (höm, pojat kantoi) sittenkin tuon valkoisen lipaston sisään. Melkein samalla reissulla minä kävin etsimässä ajat sitten saaduille, mutta tilapäisesti viime vuonna sijoituspaikkaan säilöytyneille valovarvuille jotain vaasin tapaista. Löysin maitotonkan, semmoisen pienen. Vähänkö tuli sisutajaolo kun hinkutin homepesulla aitopatinoitua lipastoa puhtaaksi ja asettelin valovarpuja maitotonkkaan. Ihanaa autenttisuutta täydentää se, että laatikoita on melko hankala saada auki, ja se, että lipasto on valkoinen. Hyllyn päällä on kuopuksen itse tekemää taidetta, joka raikastaa tuvan harmoonista tunnelmaa. Lipaston vierellä taas nojailee 50-, 60- tai 70-lukulainen mökkituoli, joka pelastettiin omin kätösin purkutuomion saaneelta kesämökiltä ja jonka värimaailma on varmstikin äitini tai mummini luomaa. Eikö muka ole sisutusblogiainesta?

Öö, no, ehkä sitten ei. Joku sisustusorientoituumpi olisi varmaan jo ihan itse tehnyt ne eteisenkaapit hätätapuksessa vaikka legoista (sisältäen kieroilmakuivatuksen ja hauskat, eikun piristävää huumoria ilmaisevat, koukut lasten vaatteille). (Tässä voisi myös ikävästi lipsahtaa aidon kaipuun puolelle, ja kuinka silloin käsivi huumorille ;)?)

Askartelublogi tästä sen sijaan saattaisi tulla. Sain sitä kirkkaankeltaista maaliakin hankittua, ja löysin pari mukavasti maalia kaipaavaa jakkarantapaista käsiteltäväksi (kuvassa toinen vielä hiukkasen "patinoituneena" (=homeessa) ja toinen muuten vaan värittömänä).

Ai mut apua. Meneekö tällaiset maalaushommelit ja puolisistukselliset jutut sitten jo laifstailiin? Samoin kun kakut ja muut sellaiset? Vähän niinkuin Itä-Suomalainen versio Strömsosta: kaikki puhuu tukevasti kaakkoismurteita ja asiat hoidetaan melekin valmiiksi. Ymm'y (nyökkäys). Toisaalta kyllähän tämä ihan selkeä elämäntapablogi on - eilenkin valvoin taas ihan liian myöhään. Elämäntapa sekin.

Lemmikkiblogiksi tämä taipuisi kyllä helposti. Voisin vaikka raotella salaisuuksien verhoa ja kertoa milloin missäkin köllöttelevien kisuleiden nimet...

...tai paljastaa bernilöiden lempparimakuupaikan (päivä-, illalla se on sängyn alla). Tämä voisi kyllä olla melkein sisustuosiotakin - niin sävysävyyn huoneen elä(jä)imistö on valikoitunut...

Äidinvaistoisita otuksista olenkin jo kertonut. Tässä käynnissä possuvauvan pyllynpesu.

Mutta siis, ehdotuksia otetaan vastaan. Ehkei meidän luonteella taivuta kuitenkaan kamalan jyrkkään jaotteluun. Se on niin hankalaakin. Niinkuin alla olevassa kuvassa, jossa pikkuberni leikki nallentaljaa. Onko se sisustusta, elämäntapaa vai eläimistöä :)?

Elämä hallinnassa?

Valostuu pikkuhiljaa. Tai ei oikeastaan pikkuhiljaa, vaan hurjalla rytinällä. Ihana valo! Ei voi kuin ihmetellä miten pari viikkoa sitten kävin hakemassa kuopuksen teatterikerhosta pilkkosen pimeydessä ja yht'äkkiä tällä viikolla auringon vielä paistaessa. Ja on ihana herätä aamulla ilman kelloa siihen, että makkarissa onkin valoisaa. Pienen pienenä lieveilmiönä sitten tosin kaikki muutkin heräilee valon lisääntyessä kummallisiin aikoihin; esikoinen ei ole nukkunut koko viikkona puolta seiskaa pidempään, pikkuberni herää kuuden maissa ja haluaa ulos koska ihan selvästi  on jo aamu (haloo!), eikä kuopusrinsessa ole nukkunut ehjiä unia ainakaan viikkoon, kiitos aamuauringon ja öisin kirkkaana loistavan kuun. Valoverhoja en silti huoli - nopeasti tähän taas totutaan. Lapsilta kyllä kysyin haluaisivatkohan he pimennystä verho-osastolle (tai siis verhot ylipäänsä) mutta eivät halunneet. Joten nyt me kukutaan ja talvella taas nukutaan. (Kesälläkin ehkä vähän.)

Juuri kun olen ollut niin itsetyytyväinen palautuneeseen pään toimintaan (vähemmän töitä viikonloppuisin, tai siis käytännössä ei ollenkaan), tein tänä aamuna kirjekuoria etsiessä ei-niin-kivan havainnon. Löysin nimittäin viime vuoden verotuspäätökset ihan riittävän isoine  mätkyineen ja maksulappuineen. Paniikki oli iskeä vaikka toinen ylpeydenaiheeni onkin aikamoinen paineensietokyky. Se verottajan kunnioitus kun köllöttelee kuitenkin niin sopuisasti heti siinä luterilaisen työmoraalin kainalossa. Näin jo sieluni silmin maksamattomat verot perinnässä, luottotiedot menneenä, ulos-ottomies ovella. Varmaan joku rautapallokin kilkatteli jalassa. Hetkellisestä hermarista toivuttuani kummastelin sitä, ettei moisesta ollut jäänyt kertakaikkiaan MITÄÄN muistijälkeä, mutta kun verotuspäätös tuli samaan aikaan muuton kanssa ja edellisessäkin (eikun sitä edellisessä) muutossa hukkasin kokonaisen kuukauden laskut, niin eihän tässä oikeastaan ollut mitään tavatonta.

Työmatkan pohdin aktiivisesti erilaisia tapoja saada elämä jotenkin hallintaan (vaikka viimeaikoina on oikeastaan tuntunut ihan hallitulta...). En keksinyt vielä työpaikalle mennessä mitään viisasten kiveä tähän probleemiin, mutta verottajan numeron sain sentään etsittyä, ja soitinkin nöyrän ja pahoittelevan, sekä hivenen hämmentyneen puhelun rouva verovirkailijalle. Rouva verovirkailija oli oikein ymmärtäväinen. Maksamattomia veroja hän ei tosin löytänyt. Ei yhtään. Tämä toki tuki oivasti minun omaa mielikuvaani asiasta, mutta olenpahan nyt sitten virallisesti ja tunnustetusti muistanut unohtaneeni hoidetun asian. Siis unohtanut muistaneeni. Höh. Onko elämä siis hallinassa vai ei? :)

Rakkaus on syttynyt

Monessakin mielessä. Tässä taloudessa nimittäin ollaan satunnaisesti kaksi-, mutta vielä useammin monimielisiä. Ja puolipoliittisena, aiheeseen liittyvänä kannanottona - on se hienoa, että Leena voitti, koska se on niin hiiiirrrrvvveeen hyvä, ja minua jo ahdisti se lasten Uskon fanittaminen, kun ei ne oikein tiedä mitä ne fanittaa.

Hupsis. Vähän karkasi aihe ja sen käsittely.... Tiukka kurvi takaisin. Siis, talo ei tosiaan ole rakkaudentunteita vailla. Pikkuberni jatkaa pentujen rakastamista. Niitä on nyt kaksi, kun esikoinenkin pääsi pentulistalle kuopuksen reissun seurauksena. Muutenhan tämä on kiva, mutta tuoreen äitylin tuplaressi purkautuu ajoittain pikkuriikkisen kovaäänisesti. Niinkuin nyt klo 05.20 sunnuntaiaamuna kun äidin(super)vaistot herättivät pikkubernin haukkumaan umpiunesta. No, äidinvaisto on äidinvaisto, eihän sille  mitään voi, enintään (näin kohteena ja kanssaeläjänä) hengittää syvään, laskea muutama kymmenen lampia ja yrittää saada syke rauhoittumaan niin, että saa unen päästä uudelleen kiinni  (aina seiskaan asti - jolloin pikkuäiteen vaistot taas pääsi valloilleen).

Robin on myös aika kova juttu. Kuopusprinsessa pääsi kaverin kanssa reissatessa bongaamaan Robinin ihan elävänä, ja se on kuulema ihana. Ihanampi kuin youtubessa. Se on ehkä jo jotain. Vaikka livekokemus on selvästi ollut järisyttävä, on myös kotona odotellut esikoinen saman kärpäsen purema, niinkuin ilmeiseti muutkin, koska edes tallilla "ei kuulema muusta puhutakaan". No, koska Robin on söötti, aika kiltin oloinen ja sillä on äitiaiheinen kaunis laulu, niin eihän tässä ole mitään Robinin fanitusta vastaankaan.

Minullakin on uusi rakkaus. Niinkuin niin usein, sitä ei tajuakaan mikä tyhjiö elämässä on ennenkuin se jotenkin konkretisoituu,  tällä kertaa useammastakin lähteestä. Varmaan tämä juontaa juurensa viime talveen, ja siitä kun tuli kokeiltua niitä kaikenlaisia ratkaisuja värien kanssa. Joka tapauksessa. Huomaamani puute on keltainen, kirkkaan keltainen. Sitä on nyt joka lehden joka kuvassa tehostevärinä. Siis se sellainen sitruunan ja auringonkeltaisen yhdistelmä - syvä ja kirkas. Oikea keltaisen perikuva. Tahtoo, tarvitsee, haluaa! (Pienenpieni pelko tosin on, että tämä saattaisi jotenkin karata käsistä - sen verran "sillä silmällä" tuli katsastettua tänään erilaisia esineitä ja pintoja. Mutta jos lupaan olla puuttumatta yhteenkään seinään, niin varmaan jotain voin kokeilla :)?)

Oli miten oli, elämä tuntuu heti paljon valoisammalta. Se hyöty on hyvästä mielikuvituksesta ja herkästä taivuteltavuudesta (siis tässä asiassa): lehtijuttujenkin väriterapia tepsii. Aurinkoa!

Ihme fiilis

Helisevää helmikuuta ja liukkaita laskiaisia, pikkusen myöhässä. Syytän kiireitä. Täällä on kapina koko maailmaa vastaan. No ei ihan, mutta jotenkin on sellainen olo, että voisi toviksi muuttaa Timbuktuun tai muuten vaan eristäytyä ulkomaailmasta. Tai sisämaailmasta. Tai mistä vaan. What ever.

Kyseessä on varmaan jälkiväsy viime vuodesta ja viime syksystä ja viime viikonlopusta. Ei kun se olikin tästä viikosta. Elämässä vouhotetaan sinne tänne viikon sykleissä ja ollaan kiireisiä. Välissä yritetään tehdä töitä ja väitöskirjaa ja huolehtia, että lapset tekee läksyt, koirat saa lenkin, siippa saa sapuskaa ja itsellekin pitää vielä muistaa pestä kalsareita.

Toisaalta. Tykkään elämästä just tuollaisena, vähän kiireisenä. Siksi onkin ihme fiilis. Olen nyt käynyt tällaista (kerrankin) hiljaista kapinaa koko tammikuun ja tähän astisen helmikuun ja itsepäisesti ollut tekemättä viikonloppuisin töitä. Vieläkin tuntuu, että aikaa on ihan älyttömästi käytössä. Ja muisti alkaa pikkuhiljaa palautua. Vielä kun saisi tämän typerän apeusahdistusetkösinätyhmäpahvitajuaettäkohtaonjokevätjajovalostuujapitäisilopettaamurjotus -olon jotenkin katoamaan. Katoa HUS! Ja vakuudeksi vielä positiivisten asioiden listaa:

- Minä en voi olla huonoin äiti maailmassa vaikka siltä aika onnistuneesti välillä tuntuukin: tämä on vaihe, tämä on vaihe, tämä on vaihe... (Ed. Pakko oli palata editoimaan tätä aamukahvin lomassa. Koska oikeastaan minulla ei ole varsinainen "huono äiti" -fiilis. En vaan nähtävästi ihan kertakaikkiaan hanskaa tätä hommaa...ja tämä olisi melkolailla se homma, jossa toivoisi olevansa tosi hyvä. Däm.)

- Öö, tuota noin, kevät on tulossa. (Pieniä käynnistyvaikeuksia...kohta lähtee.)

- Yksikään kissa tai koira ei ole oksentanut yli viikkoon. (Tämä oli kyllä vähän uskaliasta ilmaista näin julkisesti; huomenna pääsee takuulla pyykille.)

- Pikkubernilö on vaihteeksi saanut pennun: tällä kertaa se on kuopusprinsessa, en siis minä niinkuin yleensä. Onnellinen pikkuperhe, tai ainakin äiti, on tehnyt pesän meidän sänkyyn. Sinne se tosin hipsii yleensä yöllä myös kuopusrinsessa. Siinä on esikoista ja yhtä berninroikaletta vaille koko ydinperhe koossa.

- Berninroikaleet on todettu vallan erinomaisiksi jo 3/4 näyttelyissä. Vielä tärkeämpää on käytöksen ja rohkeuden kehittyminen kerta kerralta. Vähänkö ne on upeita!

- Laulavia äitikoiria on tällä hetkellä vain yksi. Laskujen mukaan ensi viikolla saadaan varmaan taas possuja, tyynyjä, palloja tai muuta pientä ja hellyyttävää perheenlisäystä.

- Pahan mielen osuessa kohdalle meiltä löytyy kokonaista KAKSI halattavaa berniä. Miettikääs sitä!

- Mennään bilettämään yhdessä ton Madonnan kanssa elokuussa. Olette ehkä kuulleetkin tyypistä? :)

- Viikonloppuna mennään hiihtarin kunniaksi katsomaan Risto Räppääjä. Jos joku muistaa, niin minä fanitan sitä värimaailmaa. Murjota siinä sitten jos kaikki on kirkaan oranssia, keltaista, punaista ja vihreää. En aio edes yrittää.

No, onhan niitä hyviä asioita paljon muutakin. Tukijoukkoja ja edistymistä monella saralla ja suloisia lapsia ja kivoja töitä. Että ei taaskaan tarvitse huolestua. Minulle meinaa kyllä tulla ihan hirveen huono omatunto kun olen niin negatiivisella päällä, mutta koitan päästä tästä nyt tavalla tai toisella eroon. Saatte olla kaikki terapeutteja tällä erää :). Että aurinkoa vaan, kohta kutsuu loma :)!

Raksablogihan tää oli? (mm.)

Ihan pikkuisen olen saanut eri tahoilta palautetta blogin päivitystiheydestä, joten aion tuplata kerralla viimeaikaisen tahdin ja olla täällä jo toisen kerran samassa kuussa :). Mitään järjkevää kerrottavaa minulla ei sitten ole vieläkään, mutta älkää antako moisen pikkuseikan häiritä.

Jos nyt vaikka sitten palattaisiin viime keväisiin tunnelmiin ja jatkettaisiin päivityksen verran raksablogina. Tekemislista ei enää ole pitkän pitkä, mutta muiden tekemättömien hommien tapaan tämäkään lista ei nähtävästi ala purkautumaan itsekseen ilman toimenpiteitä. Eli.

Listat. Listatilanne on sikäli ihan älyttömän hyvä, että niitä pahalaisia puuttuu enää yläkerran katosta, vessasta ja pesuhuoneesta sekä kuistista ja jostain vähän haastavammista paikoista. Yläkertaan pitäisi löytää, tai oikeastaan  päättää, sopiva lista, ja loppu olisi varmaan aika iisiä. Potentiaalisille sahaus yms. paikoille on vaan tupsahtanut aika paljon kaikenlaista tavaraa sitten lokakuun alun jolloin muutettiin, ja se ilmeisesti vähän hidastaa.

Lamput. Grr, nämä menee ihan minun omaan piikkiin. Eteisestä, rappusista ja kuistilta puuttuu sellaiset kodikkaammat sähkäriasenteiset seinävalot, mutta kun niitä on niin vaikea löytää. Joko löytyy sellaisia, joita on kaikilla. Tai sitten löytyy kivoja, mutta jotenkin korneja. Tämä ongelma tuntuu koskevan etenkin lampetteja, kun tuntuu, että joka toiseen seinälampettiin (harkinnassa kuistille) on pyritty tavoittelemaan autenttisuutta suurinpiirtein hämähäkinseittejä myöten. Kun jotenkin sellainen "valuva muovi" -vaikutelma ei sitten kuitenkaan ole se mitä haetaan... Kolmas yleinen ongelma lamppujen kanssa on hinta. Jos löytyy joku kiva ja vähä erikoisempi, niin se, kaaddämit, saattaa hyvin maksaa vaikka 250e. Ja sitten kun niitä tartteisi kolme, tai viisi, niin ne alkaa vaan tuntua saavuttamattomalta haaveelta. Joten valittu strategia viimeisen puolen vuoden ajalta on olla päättämättä mitään, ja toivoa, että vaikkapa jollain työreissulla unelmien seinälamput liihottelee vastaan jossain hämyisessä, tuntemattomassa mutta asialleen kovin omistautuneessa, edullisessa erikoislamppukaupassa. Siellä kaupassa ne unelmien seinälamput on hyllyssä heti Alladinin taikalampun vieressä, varmaan :).

No sitten. Kaapit. Ollaan onnistuttu räpiköimään ilman kaapin kaappia kohta jo puoli vuotta. Tai siis meillä on keittiönkaapit  ja vessankaapit, vaatetangot ja vaatekorikot, mutta siinäpä ne. Tsätä voi vetaa aikamoisen suoran kausaalisuhdetta kuvaavan viivan suoraan sinne potentiaalsiten sahauspaikkojen röykkiöihin. Kun meillä on tuo yksi ylimäärinen huone, ja sitä kutsutaan tällä hetkellä varastoksi :). Mutta kaappeja siis tartteisi makkariin ja eteiseen ja tuonne tekniseen pesutilaan ja yläkerran vessaan ja tyttöjen huoneeseen. Jossain vaiheessa sitten.

Sitten on vielä maalaus ja pihahommat, mutta ne on niin kaukana näistä paukkupakkasista, että kamalasti ei vielä jaksa ajatuksiakaan panostaa. Tosin, taisin kyllä mainostaa että tehdään jonkin sortin suunnitelmaa pihakiekuroista jo talven aikana. Vielä ehtii vielä ehtii.

Siinä ne puuttuvat suurin piirtein sitten onkin. Ei kamalasti :). Noiden lisäksi tietysti kaikenlaista pientä säätöä, ja sisustus olisi kiva, mutta kaikki aikanaan. Pitää nyt vaan yrittää joka saralla paukuttaa noita häntiä pois ja saada asioita oikeasti valmiiksi asti :).

Kivaa viikonalkua!