Dämit. Onpa vaikeaa. Olen kirjoittanut tähän jo kolme aloitusta (tai pitkiäkin pätkiä), mutta päädyn aina johonkin kehäpäätelmään. Siis tyyliin: jos nyt aloittaisin rempan, en avaisi kaikkia seiniä. Mutta jos ei oltaisi avattu seiniä, ei oltaisi huomattu vinotukien (laudoituksen) puuttumista ja lahonneita kannatinpylväitä. Jos ei olisi huomattu niitä nyt, oltaisiin huomattu ne ehkä silloin kun joku osa olisi notkahtanut ja/tai kun oltaisiin vaihdettu ulkovuorausta. Joten on hyvä, että avattiin seinät nyt. Ja sitä rataa, toistaen kohdissa lattiat, katot...
Se ainakin on selvää, että jos aloittaisin remppaa nyt, niin uskosin, että sen pitää edetä mieluummin hitaasti. Ehkä kaikki kerrallaan jos mahdollista, mutta varaten riittävästi aikaa kaikkeen mitä ei ehkä osannutkaan odottaa. Tavoitteellinen rakennusmies yhdistettynä yllättäviin päätöksentekotilanteisiin ei ole oikein toimiva yhtälö. Ainakaan jos raksahemmolla on moottorisaha. Vieläkin sielua viiltää.
Tämän jälkeen on tosi vaikea luottaa 70-luvulla tehtyihin remontteihin. Jos haluaisin ihan todella rempata jonkun aarteen itselleni, niin hylkäisin kaikki sellaiset talot aika suorilta, joissa isäntä on väsännyt lämmitysjärjestelmän, kylppärin ja keittiön oma tupa -oma lupa -periaatteella joskus männävuosina. Anteeksi vaan kaikki seitkytlukulaiset tsi-tyypit, mutta jälki täällä oli niin karua niiltä osin kun "parannuksia" oli tehty, että meni aika lailla usko. Kontrasti ehjään alkuperäiseen oli liian iso että sen voisi unohtaa.
Yksi vielä. Kuulostan melkein Panu-fanilta, mutta ihan oikeasti, en enää havittelisi rakenteiden muuttamista. Jos ei alkuperäinen toimi, niin ei sitten. Tuskin toimii uusikaan. Ja kustannukset alkaa kertautumaan siinä kohtaa kun uusia juttuja aletaan yhdistelemään vaadittavin kompromissein vanhaan. Ehkä sitten olikin niin, että me ei vaan kuitenkaan oltu valmiita asumaan vanhassa talossa, vaan haluttiin sinne nykyajan mukavuuksia. Eihän ne toki kielletty ole, mutta, hm, itseasiassa, jos tarkkaan ajatellaan, niin aika monet niistä ON jollain tapaa pannassa (jos taas yhtään haluaa Panua kuunnella). Eli vanha vanhana ja uusi uutena? (En minä tähän vastausta tiedä, tiedän vaan missä kohtaa meidän remppa kaatui mahdottomuuteen...)
Olen myös miettinyt mikä tästä tekee näin vaikeaa, siis tästä luopumisesta. Olen melko varma että se on historia. Kaikki mitä täällä on ollut. Vanhat piirustukset purujen seassa. Piipunnysä. Ompelukoneöljy menneiltä ajoilta. Vanhat tapetit. Viime kädessä taustalla varmaan on pelko, että nyt tehdään siistiä mutta sielutonta. Menee aikaa ennenkuin uudella talolla on tarinansa. Mistä minä sillä välin kirjoitan.
Mitä sitten tekisin samalla tavalla. Varmaan kaiken. Pänkäpää. Elämässä vaan on realiteetteja (lapset, lasten koulut, työt, varallisuus), jotka sanelee ainakin minun elämääni, eikä analyyyttinen luonnekaan ihan kauheasti jätä pelivaraa. Sitä olen miettinyt, että ottaisinko näin ison (joskin täysin tiedostetun) riskin uudemman kerran, vai tyytyisinkö jättiläislainan ja jättiläishomman sijasta vaikkapa perussellaiseen 700 neliön omakotilähiötonttiin. Paljon varmempaa, turvallisempaa ja vakaampaa. Ei vaan edelleenkään ole meidän juttu. Ja harvoja unelmia loppuseltaan saavutetaan ilman riskinottoa. Muuten ne ei ole unelmia.
Case closed.*
* Ehkä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti