Mullin mallin

Nyt on kaikki mullin mallin. Berni ykkösellä on valeraskaus. Aika pienieleinen tosin, mutta ruokahalu siltä on mennyt tyystin, ja erilaisia pesäkoloja on ilmaantunut ainakin trampoliinin ja peräkärryn alle. Kodikkailta näyttävät. Berni kakkonen tottui juuri olemaan ulkona suurin piirtein aina, kun tulikin kylmää, ja mikä pahempaa, märkää. Jaks sanoi pikkuberni ja nukkui suurinpiirtein koko päivän sisällä. Meilläkin oli remppasuunnitteluissa ja kaikenlaisessa touhotuksessa niin kiire iltaa myöten, ettei typyä tullut kauheasti aktivoitua. Senhän sitten arvaa, että moisesta joutuu kyllä maksamaan. Tässä tapauksessa yöllinen pay back sisälsi yhden juhlakengän, yhden kirjan, ja -puuh- sohvan. No, se oli kieltämättä jo vähän rikki, vanha, ja menossa uusiksi rempan jälkeen, mutta on se nyt hitto kun pitää seuraava vuosi joko istua puolikkaan ämpärin kokoisen reiän päällä, tai tunkea reikään tyyny. Hmp! Sen tästä oppi, että aina jos tulee sellainen olo, että koirat on ollut vähän liian vähällä tekemisellä, niin kannattaa ihan suosiolla  uskoa vaan sitä intuitiota (vrt.eilinen ilta...), ne on nimittäin silloin olleet vähän liian vähällä tekemisellä.

Liikkuminen sitten. Meillä on tuossa vähän matkan päässä tietyö ja sen myötä elämä ihan mullin mallin. Lehti ei yhtään narrannut kirjoittaessaan, että tietyöstä tulee olemaan "merkittävää haittaa" liikenteelle. Tie on aivan käsittämättömässä kunnossa: vanha asfaltti poistettiin kokonaan ja nyt siinä ajetaan sellaisella hillittömän kivisellä irtosoralla. Koska en ilmeisesti ole ainut, jonka mielestä kyseisellä tienpätkällä ajaminen ei ole rentouttavaa, on kauttakulkuliikenne siirtynyt tähän meidän talomme ohi kulkevalle tielle. Tänään tänne saapuivat myös sorarekat - ja niitä sitten piisasi. Kisujen maailma meni ihan sekaisin kun ne joutuivat pahimman rekkarallin ajaksi kotiarestiin. Lisäksi tietyöt ovat aiheuttaneet kuopukselle inhimillistä hätää. Hän nimittäin näki tietymaalla liikennettä ohjaavat liikennevalot, ja on nyt todella huolissaan maaseudun urbanisoitumisesta. "Äiti, viehän ne ne liikennevalot pois kun tie on kunnossa, viehän äiti? Eihän maaseudulle liikennevalot kuulu, eihän äiti?" Tähän kysymykseen on helppo vastata mutta lasta vaikea vakuuttaa, huomasin.

Remppa. Hermostuttavaa touhua. Tässä mennään sellaisesta hurmiosta suoraan aallon pohjalle että rytinä käy, ja vielä monta kertaa päivässä. Aivot kärsii selkeästi Tukholma syndroomasta. Remppa on kaapannut vähintäänkin alitajunnan siinä määrin omaan käyttöönsä, että aina jos joku remppaan liittyvä henkilö onnistuu luomaan "kyllä se siitä, hyvin se menee" -tyylisen ilmapiirin, olen aivan myyty. No, harkinta palaa pikkuhiljaa - pitää vaan olla tekemättä äkkipäätöksiä. Ja äkkipäätösten välttelemisestä johtuen saadaan sitten varmaan viettää vielä jouluakin tuossa pikku mökissämme. On ihan vähän vaikea löytää remppahenkilöitä näin kesän kynnyksellä. Ei niin, että se mikään yllätys on. Olen murehtinut väen palkkaamisesta jo kohta kaksi vuotta joka kerran kun joulun ratkaiseva rajapyykki on ylitetty. Mutta niin se vaan on, että nyt pitää pitää peukkuja ristissä (vai miten se meni) ja toivoa, että saadaan joku pätevä, ei konkurssikypsä ja kohtuullisella korvauksella liikkeelle lähtevä remontinedistämisyksikkö tänne hommiin. Sen kun saisi päätettyä/ löydettyä, niin elämä helpottuisi valtaisasti. Sitten jäisi enää ne perinteisen "riittääkö rahat" ja "miten voimme yli talven kestää" -tyyliset paniikin aiheet. Piece of cake.Purkamaan me aletaan joka tapauksessa nyt heti. Se tietää muuttoa ja se puolestaan äärimmäitä mullin mallitusta. Että tsemppiä vaan meille, sitä tarvitaan!

Mokomakin elikko!

Poninpalleroinen on jälleen päättänyt ettei anna turhaan aitausten rajoittaa vapaata mieltään. Johan tässä on onnea sähköttömällä aidalla koeteltukin, mutta kun, se samainen elikko (ÄRP) tuhosi edellisen sähköpaimenen melko tyystin, ja päätettiin odotella vähän pienempiä pakkasia ennen uutta yritystä. Muutama päivä sitten kyseinen neiti oli päästä hengestään kun oli päättänyt liittyä osaksi suokkitammalaumaa. Ajoitus ryhmääntymiselle oli surkea; heinäaika innoitti toisen suokkitamman potkimaan ponia oikein urakalla. No, se pääsi onneksi aika vähällä. Lavan lisäksi suurimmat vauriot taisi kärsi ponin ego; nyt se on ehkä enää asuntovaunun kokoinen. Sen menetyksen kanssa me pystytään kyllä elämään.

Voisi kuitenkin siis uskoa, että poni (oikeasti viisas otus) ottaisi tästä opikseen. Niinpä, vaikka aidassa oli vielä remppaamista, odotukset oli kovat kun poni aamulla tukevasti särkylääkkeellä doupattuna tungettiin tarhaansa. "Kyllä se siellä sen aikaa pysyy kun saadaan aitaan sähköt vedettyä." Pysyikö? No ei. 2 h, ja poni oli taas pihalla. Sanoin, että tyhmä poni! Mutta oliko se - ei ollut, tietenkään. Tällä kertaa poni oli matkalla kohti päärakennusta...

Onnenhetkiä

Maailman söpöin taskuberni kotiutui loppiaisaattona ja on pitänyt meidät mukavasti puuhassa pari päivää. Berninpentu nro 1 villintyi, ihastui, riemastui ja riehaantui tulokkaasta ihan täysin. Pari päivää mottona onkin ollut "herkeämätön valppaus" ettei 36 kiloinen pikkumussukka pääse loikkimaan innoissaan tätä seitsenkiloista miniä ihan matalaksi. Onneksi kompostielementit toimii ovien tukkeena (sellaiset verkkoelementit Plantagenista siis) ja ollaan saatu aina hetken hengähdystauko vahtimiseen :).

Mustatassuilua ei ole ollut havaittavissa käytännössä ollenkaan, tosin jos vauveli tulee syliin, niin sitten tulee sen isosiskokin, tai ainakin yrittää. 43 kg berniä sylissä onkin sitten jo enemmän kuin moni uskaltaisi toivoa. Nyt ollaan onneksi päästy jo paaaljon rauhallisempaan tilaan, tai miten sen ottaa:  berni kakkonen näyttää villiintyvän samassa suhteessa kuin berni ykkönen alkaa vähän rauhoittua. No, tärkeintä on tasapaino :). Alla tytöt toisena päivänä.

Kissat (kuvassa 2/3) otti uuden asukin aika hyvin vastaan. Tai tosi hyvin. Harmiton kapistus. Pikkuisen oikeamielistä epäluuloa kyllä sekoittui uteliaisuuteen, mutta eipä noita voi syyttää. Saattaa olla vielä muistissa, että edellinen ohitti tuon "harmiton" kokoluokan kohtuullisen nopsaan tahtiin :).

Ja kun talvi on näin uskomattoman kaunis, ollaan toki irtauduttu bernien ja kissakavereiden seurasta myös talleilemaan. Vähän harvakseltaan tosin. Tänään ponilla oli hyvä päivä. Yksi typy alas, ja toinenkin olisi tullut jos olisi ehtinyt pukittaa vielä pari kertaa. Ponin puolustukseksi on kyllä sanottava, että kumpaakaan ei yrittänyt tiputtaa, pikkasen oli vaan kiire heinäkasalle, pois lumihangesta, kohti ruokapaikkaa... Onneksi ketään ei sattunut, ja tästäkin kerrasta tuli hyvä lisä ponipäiväkirjaan. Alla on kuva esikoisesta ja ponista edelliseltä maastolenkiltä.

Oli kyllä muuten aivan ihana lenkki lumisessa metsässä. Kotiin tullessa juotiin posket pakkaspunaisina kuumat kaakaot ja odoteltiin kuopusta naapurista rekiajelulta... Ihan oikeesti, onni on asua maalla - pakkasellakin!

...kuin vajariksi

Lähtötilanne 1.1.2010.

Meillä on siis talo. Punainen ja söpö, aika vino. Pannari ei tahdo pysyä pellillä uunissa, sen verran on kallistusta, mutta muuten talo on jämäkkä. Tai näin uskomme. Pakkasten tullen meillä on kylmä - kesällä usein ihan sopiva. Talolla on ikää reilut 80 vuotta ja ikäänsä nähden se on pirteä tapaus. Talolle seuraa pitävät perinteinen aitta, mummon mökki ja isooon iso (totaalisen överi) navetta, johon joskus tulee karsina pienen pienelle ponillemme :). Nyt se palvelee oivasti varastona tuttujen veneille ja omille härpättimille.

Pihaakin meillä on aika paljon. Muutama tuhat neliötä pihamaata ja melkein kolme hehtaaria peltoa. Pellon määrä on ihan överi lemmikkiponin kulutukseen nähden. Mutta poni ei valita. Ja kuka sitä tietää kuinka monta heppaa meidän mäelle vielä tulee majoittumaan. Pihapiiriin tuli aidat hartaasti odotetun berninpennun  myötä viime kesänä. Ja koska kaikkinainen kohtuus tuntuu välttelevän meitä, aidan sisällä temmeltää kohtapuoliin toinenkin berninpentu. Sijoitustyttö tosin. Eläinlääkäri sanoi, että kohta teillä on siellä kaksi idioottia joista kumpikaan ei tottele mitään, mutta överiksi elämiseen liittyy kohtuullisen (kohtuttoman?) suuri määrä optimismia ja jääräpäisyyttä, joten me uskomme, että hyvä siitä tulee. Helpoksi sitä ei kai kukaan kuvittelekaan.

Niin, ja sitten meillä on kolme kissaa. Yksi vähän vanhempi bernin värinen katti, ja kaksi nuorempaa raitapaitaa. Tätä pitäisin näin maalla ihan kohtuullisena määränä - jokainen katti on kesät talvet täysin työllistetty hiirien ja myyrien kanssa.

Punaista taloa asutamme myös me, lauma ihmisiä: äiti, isi ja kahdeksan ja viisivuotiaat tytöt. The remonttia olemme suunnitelleet ihan vähän aikaa - pari vuotta - ja nyt se on alussa. Ehkä tytöt saavat omat huoneet jo tänä vuonna, minä kunnon keittiön ja parhaana kaikista - ehkä meillä on kohta suihku...! :D

...to be continued... :P