Käytössä olevat otsikot näyttää vähän toistavan itseään... Sellasta se on kun hyppii vaan asiasta toiseen eikä tee mitään valmiiksi. Niinkuin rempasta raksaan ja sellain. Joka tapauksessa. Kierros kolme suunnittelua, casena ihan uusi talo, ja meillä ei mennyt enää kuin YKSI viikonloppu päästä täyteen yksimielisyyteen! Yksi!!! Harjoitus siis todella tekee mestarin.
Niin, siis talorempparaksa-tilanne on se, että kunnan rakennustarkastaja kävi toteamassa tilanteen purkulupaa varten, ja oli vielä aika paljon suunnittelijahenkilöä suorasanaisempi talon kuntoa arvioidessaan. Sinällään hyvä - ei oikein jäänyt jossittelulle varaa. Samalla saatiin lennosta purkuluvan lisäksi maatöidenaloituslupa ja sitä myötä tässä on kai pakko alkaa yrittää identifioitua uudisrakentajaksi, vaikka (kuten äiskälle aiemmin kiukuttelin) en olisi uskonut, että a) päädytään rakentajaksi ja b) suunnitellaan se "unelmien koti" viikonlopussa. Nähtävästi kuitenkin me joustetaan, tilanteet ei, ja pohjapiirroksetkin saadaan tehtyä lyhykäisessä ajassa :).
Hermot on olleet kieltämättä vähän kovilla viime aikoina. Lapsia huolestuttaa ja ne reppanat kaipaisi super-ekstra-määrät halitusta, ymmärrystä ja huomiota, mutta omat ajatukset on kroonisesti juuttuneet jonkin sortin survival gameen. Tänä viikonloppuna saatiin kuitenkin niin paljon isoja asioita päätetyksi, että vähän helpommalta tuntuu hengittäminen tällä hetkellä :). Kaikenlaisia ressioireita toki ilmenee. Pesin ja siivosin auton jo toisen kerran tänä vuonna tuossa loppuviikosta. Muistan meikata muuten, mutta en muista ripsiväriä (ARG). Hyppäsin uimahallissa kolmosesta. En ole koskaan aikaisemmin uskaltanut, enkä varmaan ainakaan 10 vuoteen ole edes yrittänyt, mutta nyt se tuntui ihan passelilta haasteelta: selkeältä, rajatulta ja nopsasti toteutettavalta :). Lällyä!
Hyvää viikonaloitusta ja jälleen kerran kiitos kaikille meitä eri tavoin tsempanneille!!!
sunnuntai 19. syyskuuta 2010
maanantai 13. syyskuuta 2010
Totaalinen uhhuh
Olen onnistunut kehittämään maailmanhistorian nopeimman raksaressin. Ei niin, on tässä vähän säätämistä kun on noin viikko aikaa rakennuspäätöksestä siihen, kun kustannukset pitäisi olla selvillä, rahoitus järjestetty, purku sovittu, uusi pohja suunniteltu, piirustukset aloitettu, purkulupa haettu, rakennusluvan keskeyttämien ilmoitettu ja uusi rakennuslupa haettu.
Aika moni asia on onneksi ihan ok, ja remppaa varten etsitty informaatio on edelleen ihan relevanttia. Rempan suunnittelukierrokset 1,2...N ovat nyt nekin osoittautuneeet tavalla tai toisella ihan hyödyllisiksi, kun ei nyt tässä kiireessä enää tarvitse alkaa pohjakuvaa piirrättämään. mutta siis jos kaikkien toimitusaika (kaikki on piirustukset, suunnitelmat, katto & ikkunat) on ollut noin 4 vkoa, ja niitä vähän joutuu limittelemään, niin kyllähän tässä pikkasen kiire tulee.
Lisäksi minulla on aika paha henkinen rahoituskriisi. Aika ajoin onnistun suhtautumaan asiaan aikuismaisesti (ei hätää, kotihan on meille tärkein, teen väikkiksen valmiiksi ja voin keskittyä tekemään töitä, kyllä se siitä, saadaan laina-aika ahkeralla ahertamisella ehkä laskemaan johonkin 28 vuoteen...), mutta toisinaan iskee kyllä täysimääräinen paniikki, ja silloin harrastan päänsisäistä säntäilyä niin, että kolina käy (olkoonkin, että kyseessä on pyöreä pehmustettu tila). Tänään laadin alustavan kustannusarvion rakennuskustannuksista ja sen seurauksena olin tosi vähällä ilmoittautua ARA:n asunnottomuus-seminaariin (ressireaktio), mutta päätinkin sitten turvautua keinoista parhaimpaan (eli soitin äidille). Nyt on syke taas laskenut hintsusti alle 130, mutta henki vielä vähän vingahtelee.
Joten näillä mennään. Huhhuijaa.
Aika moni asia on onneksi ihan ok, ja remppaa varten etsitty informaatio on edelleen ihan relevanttia. Rempan suunnittelukierrokset 1,2...N ovat nyt nekin osoittautuneeet tavalla tai toisella ihan hyödyllisiksi, kun ei nyt tässä kiireessä enää tarvitse alkaa pohjakuvaa piirrättämään. mutta siis jos kaikkien toimitusaika (kaikki on piirustukset, suunnitelmat, katto & ikkunat) on ollut noin 4 vkoa, ja niitä vähän joutuu limittelemään, niin kyllähän tässä pikkasen kiire tulee.
Lisäksi minulla on aika paha henkinen rahoituskriisi. Aika ajoin onnistun suhtautumaan asiaan aikuismaisesti (ei hätää, kotihan on meille tärkein, teen väikkiksen valmiiksi ja voin keskittyä tekemään töitä, kyllä se siitä, saadaan laina-aika ahkeralla ahertamisella ehkä laskemaan johonkin 28 vuoteen...), mutta toisinaan iskee kyllä täysimääräinen paniikki, ja silloin harrastan päänsisäistä säntäilyä niin, että kolina käy (olkoonkin, että kyseessä on pyöreä pehmustettu tila). Tänään laadin alustavan kustannusarvion rakennuskustannuksista ja sen seurauksena olin tosi vähällä ilmoittautua ARA:n asunnottomuus-seminaariin (ressireaktio), mutta päätinkin sitten turvautua keinoista parhaimpaan (eli soitin äidille). Nyt on syke taas laskenut hintsusti alle 130, mutta henki vielä vähän vingahtelee.
Joten näillä mennään. Huhhuijaa.
perjantai 10. syyskuuta 2010
Alku
Lähtötilanne. Remppa meni överiksi. Meillä ei siis ole taloa, mutta meillä on kohta kuisti. Se on hieno. Minä alan olla sen verran toipunut, että osaan ehkä pikkuhiljaa suhtautua asiaan taas huumorilla. Vaikka uuden tekeminen ei olekaan yhtään niiiiin siistiä kuin vanhan korjaaminen (kaikkihan rakentaa, mutta vaan tosissaan kylähullut remppaa), niin eiköhän tästäkin joku hässäkkä taas saada aikaan. Tervetuloa siis seuraamaan meidän elämäämme vanhassa miljöössä. Rakennuksia tulee ja menee, asenne pysyy. Go överit!
torstai 9. syyskuuta 2010
Analyysin paikka
Dämit. Onpa vaikeaa. Olen kirjoittanut tähän jo kolme aloitusta (tai pitkiäkin pätkiä), mutta päädyn aina johonkin kehäpäätelmään. Siis tyyliin: jos nyt aloittaisin rempan, en avaisi kaikkia seiniä. Mutta jos ei oltaisi avattu seiniä, ei oltaisi huomattu vinotukien (laudoituksen) puuttumista ja lahonneita kannatinpylväitä. Jos ei olisi huomattu niitä nyt, oltaisiin huomattu ne ehkä silloin kun joku osa olisi notkahtanut ja/tai kun oltaisiin vaihdettu ulkovuorausta. Joten on hyvä, että avattiin seinät nyt. Ja sitä rataa, toistaen kohdissa lattiat, katot...
Se ainakin on selvää, että jos aloittaisin remppaa nyt, niin uskosin, että sen pitää edetä mieluummin hitaasti. Ehkä kaikki kerrallaan jos mahdollista, mutta varaten riittävästi aikaa kaikkeen mitä ei ehkä osannutkaan odottaa. Tavoitteellinen rakennusmies yhdistettynä yllättäviin päätöksentekotilanteisiin ei ole oikein toimiva yhtälö. Ainakaan jos raksahemmolla on moottorisaha. Vieläkin sielua viiltää.
Tämän jälkeen on tosi vaikea luottaa 70-luvulla tehtyihin remontteihin. Jos haluaisin ihan todella rempata jonkun aarteen itselleni, niin hylkäisin kaikki sellaiset talot aika suorilta, joissa isäntä on väsännyt lämmitysjärjestelmän, kylppärin ja keittiön oma tupa -oma lupa -periaatteella joskus männävuosina. Anteeksi vaan kaikki seitkytlukulaiset tsi-tyypit, mutta jälki täällä oli niin karua niiltä osin kun "parannuksia" oli tehty, että meni aika lailla usko. Kontrasti ehjään alkuperäiseen oli liian iso että sen voisi unohtaa.
Yksi vielä. Kuulostan melkein Panu-fanilta, mutta ihan oikeasti, en enää havittelisi rakenteiden muuttamista. Jos ei alkuperäinen toimi, niin ei sitten. Tuskin toimii uusikaan. Ja kustannukset alkaa kertautumaan siinä kohtaa kun uusia juttuja aletaan yhdistelemään vaadittavin kompromissein vanhaan. Ehkä sitten olikin niin, että me ei vaan kuitenkaan oltu valmiita asumaan vanhassa talossa, vaan haluttiin sinne nykyajan mukavuuksia. Eihän ne toki kielletty ole, mutta, hm, itseasiassa, jos tarkkaan ajatellaan, niin aika monet niistä ON jollain tapaa pannassa (jos taas yhtään haluaa Panua kuunnella). Eli vanha vanhana ja uusi uutena? (En minä tähän vastausta tiedä, tiedän vaan missä kohtaa meidän remppa kaatui mahdottomuuteen...)
Olen myös miettinyt mikä tästä tekee näin vaikeaa, siis tästä luopumisesta. Olen melko varma että se on historia. Kaikki mitä täällä on ollut. Vanhat piirustukset purujen seassa. Piipunnysä. Ompelukoneöljy menneiltä ajoilta. Vanhat tapetit. Viime kädessä taustalla varmaan on pelko, että nyt tehdään siistiä mutta sielutonta. Menee aikaa ennenkuin uudella talolla on tarinansa. Mistä minä sillä välin kirjoitan.
Mitä sitten tekisin samalla tavalla. Varmaan kaiken. Pänkäpää. Elämässä vaan on realiteetteja (lapset, lasten koulut, työt, varallisuus), jotka sanelee ainakin minun elämääni, eikä analyyyttinen luonnekaan ihan kauheasti jätä pelivaraa. Sitä olen miettinyt, että ottaisinko näin ison (joskin täysin tiedostetun) riskin uudemman kerran, vai tyytyisinkö jättiläislainan ja jättiläishomman sijasta vaikkapa perussellaiseen 700 neliön omakotilähiötonttiin. Paljon varmempaa, turvallisempaa ja vakaampaa. Ei vaan edelleenkään ole meidän juttu. Ja harvoja unelmia loppuseltaan saavutetaan ilman riskinottoa. Muuten ne ei ole unelmia.
Case closed.*
* Ehkä.
Se ainakin on selvää, että jos aloittaisin remppaa nyt, niin uskosin, että sen pitää edetä mieluummin hitaasti. Ehkä kaikki kerrallaan jos mahdollista, mutta varaten riittävästi aikaa kaikkeen mitä ei ehkä osannutkaan odottaa. Tavoitteellinen rakennusmies yhdistettynä yllättäviin päätöksentekotilanteisiin ei ole oikein toimiva yhtälö. Ainakaan jos raksahemmolla on moottorisaha. Vieläkin sielua viiltää.
Tämän jälkeen on tosi vaikea luottaa 70-luvulla tehtyihin remontteihin. Jos haluaisin ihan todella rempata jonkun aarteen itselleni, niin hylkäisin kaikki sellaiset talot aika suorilta, joissa isäntä on väsännyt lämmitysjärjestelmän, kylppärin ja keittiön oma tupa -oma lupa -periaatteella joskus männävuosina. Anteeksi vaan kaikki seitkytlukulaiset tsi-tyypit, mutta jälki täällä oli niin karua niiltä osin kun "parannuksia" oli tehty, että meni aika lailla usko. Kontrasti ehjään alkuperäiseen oli liian iso että sen voisi unohtaa.
Yksi vielä. Kuulostan melkein Panu-fanilta, mutta ihan oikeasti, en enää havittelisi rakenteiden muuttamista. Jos ei alkuperäinen toimi, niin ei sitten. Tuskin toimii uusikaan. Ja kustannukset alkaa kertautumaan siinä kohtaa kun uusia juttuja aletaan yhdistelemään vaadittavin kompromissein vanhaan. Ehkä sitten olikin niin, että me ei vaan kuitenkaan oltu valmiita asumaan vanhassa talossa, vaan haluttiin sinne nykyajan mukavuuksia. Eihän ne toki kielletty ole, mutta, hm, itseasiassa, jos tarkkaan ajatellaan, niin aika monet niistä ON jollain tapaa pannassa (jos taas yhtään haluaa Panua kuunnella). Eli vanha vanhana ja uusi uutena? (En minä tähän vastausta tiedä, tiedän vaan missä kohtaa meidän remppa kaatui mahdottomuuteen...)
Olen myös miettinyt mikä tästä tekee näin vaikeaa, siis tästä luopumisesta. Olen melko varma että se on historia. Kaikki mitä täällä on ollut. Vanhat piirustukset purujen seassa. Piipunnysä. Ompelukoneöljy menneiltä ajoilta. Vanhat tapetit. Viime kädessä taustalla varmaan on pelko, että nyt tehdään siistiä mutta sielutonta. Menee aikaa ennenkuin uudella talolla on tarinansa. Mistä minä sillä välin kirjoitan.
Mitä sitten tekisin samalla tavalla. Varmaan kaiken. Pänkäpää. Elämässä vaan on realiteetteja (lapset, lasten koulut, työt, varallisuus), jotka sanelee ainakin minun elämääni, eikä analyyyttinen luonnekaan ihan kauheasti jätä pelivaraa. Sitä olen miettinyt, että ottaisinko näin ison (joskin täysin tiedostetun) riskin uudemman kerran, vai tyytyisinkö jättiläislainan ja jättiläishomman sijasta vaikkapa perussellaiseen 700 neliön omakotilähiötonttiin. Paljon varmempaa, turvallisempaa ja vakaampaa. Ei vaan edelleenkään ole meidän juttu. Ja harvoja unelmia loppuseltaan saavutetaan ilman riskinottoa. Muuten ne ei ole unelmia.
Case closed.*
* Ehkä.
keskiviikko 8. syyskuuta 2010
Suru puserossa
Rakas päiväkirja. Minulla on paha mieli. Eilen sitten kuultiin, että taloa ei kannata rempata. Entisten lisäksi perustukset, toisen puolen pystytolpat, välipohjan hirret - kaikki olisi ainakin korjattava ellei peräti uusittava. Remontin kallistuessa ainakin pohjan pitäisi pitää, ja kun sille ei ole takuita, niin...no, ei tässä väkisin haluta tyhmiä olla. Ajatukset on kuitenkin aika sekaisin edelleen. Tavallaan helpottaa; maallikonakin alkoi pelottaa, että jos tehdään melkein uuden talon hintainen remppa, mutta perustukset jää entiselleen, niin mitä jos? Ja kun talon dynamiikkaa oli täytöillä tarkoitus muuttaa, miten se vaikuttaisi? Ja kun kaikki tarvittava olisi korjattu, mikä olisi ollut vanhaa?
Rationaalinen päätös: rakennetaan uusi. Vaikka suhtauduttiin asiaan näennäisen kevyesti (valvoja varmaan ihmettelee sitä huulenheittoa edelleen), niin ei päätös silti ollut ihan itsestään selvä. Ainakaan minulle. Kyselin kavereilta, selvittelin netistä, pähkäsin ja pohdin, mietin mitä olisi pitänyt tajuta jo aiemmin, mietin mitä maksaa remontoida, mietin mitä menetetään kun ei remontoida, tapasin tuttujakin, puhuin puhelimessa...
On kamalan vaikea päättää, mikä tälläisessä on oikein. Ihan vaan asian todetakseen voi huvikseen googlettaa vaikka vanha talon eristäminen tai vanhan remontoiminen vs. uusi, ja katsoa millä fanaattisuustasolla näissä keskusteluissa liiikutaan. Löytyy vähän varianssia. Mutta ihmisten välittämä intohimo ei oikeastaan yhtään auta. Se pahentaa asiaa. Kun jokaiseen kommenttiin sisältyy tunnelataus, on tosi vaikea tietää mikä oikeasti on totta ja tarpeellista. Toki voi laskeskella, pitää omat lähtökohdat mielessä, ajatella järkevästi ja ajatella myös tunteella. Ja sitten vaan koittaa arvata, mikä olisi oikea ratkaisu juuri tässä.
Me ei ikinä olla koettu olevamme mitään remontti-ihmisiä. Siis että haluttaisiin ehdoin tahdoin etsiä joku rempattava kohde ja laittaa se kuntoon. No way. Ollaan aina vaan haluttu asua jossakin, jollain tietyllä tavalla, ja tehty remppaa sen takia jos ollaan tehty. Jotenkin, kuitenkin, kun tuohon hirveään, kamalaan, ihanaan, totaaliseen remppaan ehti laittaa sielunsa kiinni, on tosi vaikea luopua siitä ajatuksena. Vaikka remppamiehet teki uuden rakentamisesta kustannusarvion, jonka alle ei olisi edes remppaamalla päästy. Vaikka niskasta hävisi tuhat pelkoa tulevasta. Vaikka samantien saa luopua valtaosasta komromisseja ja läjästä isoja epäilyksiä. Vaikka varmasti, ihan varmasti päästään nyt paljon helpommalla. Silti.
Huomenna olen taas reipas. On jo kiire alkaa suunnittelemaan uutta. Mutta tänään, vielä tänään suren yhtä menetettyä taloa. Yhtä taloa joka piti purkaa pala palalta eikä lopulta ollut enää säästämisen arvoinen. Yhtä kotia, jolla oli historia. Kotia, johon sain tutustua vasta ihan lopuksi.
Tyhmää. Minulla on paha mieli.
Rationaalinen päätös: rakennetaan uusi. Vaikka suhtauduttiin asiaan näennäisen kevyesti (valvoja varmaan ihmettelee sitä huulenheittoa edelleen), niin ei päätös silti ollut ihan itsestään selvä. Ainakaan minulle. Kyselin kavereilta, selvittelin netistä, pähkäsin ja pohdin, mietin mitä olisi pitänyt tajuta jo aiemmin, mietin mitä maksaa remontoida, mietin mitä menetetään kun ei remontoida, tapasin tuttujakin, puhuin puhelimessa...
On kamalan vaikea päättää, mikä tälläisessä on oikein. Ihan vaan asian todetakseen voi huvikseen googlettaa vaikka vanha talon eristäminen tai vanhan remontoiminen vs. uusi, ja katsoa millä fanaattisuustasolla näissä keskusteluissa liiikutaan. Löytyy vähän varianssia. Mutta ihmisten välittämä intohimo ei oikeastaan yhtään auta. Se pahentaa asiaa. Kun jokaiseen kommenttiin sisältyy tunnelataus, on tosi vaikea tietää mikä oikeasti on totta ja tarpeellista. Toki voi laskeskella, pitää omat lähtökohdat mielessä, ajatella järkevästi ja ajatella myös tunteella. Ja sitten vaan koittaa arvata, mikä olisi oikea ratkaisu juuri tässä.
Me ei ikinä olla koettu olevamme mitään remontti-ihmisiä. Siis että haluttaisiin ehdoin tahdoin etsiä joku rempattava kohde ja laittaa se kuntoon. No way. Ollaan aina vaan haluttu asua jossakin, jollain tietyllä tavalla, ja tehty remppaa sen takia jos ollaan tehty. Jotenkin, kuitenkin, kun tuohon hirveään, kamalaan, ihanaan, totaaliseen remppaan ehti laittaa sielunsa kiinni, on tosi vaikea luopua siitä ajatuksena. Vaikka remppamiehet teki uuden rakentamisesta kustannusarvion, jonka alle ei olisi edes remppaamalla päästy. Vaikka niskasta hävisi tuhat pelkoa tulevasta. Vaikka samantien saa luopua valtaosasta komromisseja ja läjästä isoja epäilyksiä. Vaikka varmasti, ihan varmasti päästään nyt paljon helpommalla. Silti.
Huomenna olen taas reipas. On jo kiire alkaa suunnittelemaan uutta. Mutta tänään, vielä tänään suren yhtä menetettyä taloa. Yhtä taloa joka piti purkaa pala palalta eikä lopulta ollut enää säästämisen arvoinen. Yhtä kotia, jolla oli historia. Kotia, johon sain tutustua vasta ihan lopuksi.
Tyhmää. Minulla on paha mieli.
tiistai 7. syyskuuta 2010
Muutama fakta
Perustuen suunnittelija/valvojan ja rakennusmiesten yhteiseen palaveriin hyvin pitkälle puretussa talossa:
1. Välipohjan hirret ovat mystisesti lahonneet puhtaiden, kuivien purujen keskellä, täysin vapaassa ilmatilassa.
2. Erittäin moni taloa kannattelevista pystypalkeista on joko alhaalta tai ylhäältä niin heikossa kunnossa, että ne pitäisi uusia.
3. Kaikista edellisistä ja muutamasta muusta seikasta johtuen talon olemassaolevat perustukset eivät riitä, vaan ne pitäisi rakentaa uudestaan talon alle.
4. Korjauksen kustannukset tulevat ylittämään (reilusti) vastaavan uuden talon tekemisen kustannukset.
>>>> Joten hups! Yhtäkkiä meillä on talo, jota ei kannata korjata. Meillä on kuistinalku, jota ei kannata purkaa tai jättää kesken. Ja meillä on tosi vähän aikaa päättää mitä tehdään.
Pitääpä pikkasen tuumata.
1. Välipohjan hirret ovat mystisesti lahonneet puhtaiden, kuivien purujen keskellä, täysin vapaassa ilmatilassa.
2. Erittäin moni taloa kannattelevista pystypalkeista on joko alhaalta tai ylhäältä niin heikossa kunnossa, että ne pitäisi uusia.
3. Kaikista edellisistä ja muutamasta muusta seikasta johtuen talon olemassaolevat perustukset eivät riitä, vaan ne pitäisi rakentaa uudestaan talon alle.
4. Korjauksen kustannukset tulevat ylittämään (reilusti) vastaavan uuden talon tekemisen kustannukset.
>>>> Joten hups! Yhtäkkiä meillä on talo, jota ei kannata korjata. Meillä on kuistinalku, jota ei kannata purkaa tai jättää kesken. Ja meillä on tosi vähän aikaa päättää mitä tehdään.
Pitääpä pikkasen tuumata.
maanantai 6. syyskuuta 2010
Perkeleen purut
No niin, anteeksi karkea kielenkäyttöni, mutta kun tässä on joka tapauksessa jo jouduttu turvautumaan näihin suomalaiskansallisiin tunteen tulkkeihin (vrt. suo, kuokka ja Jussi), niin mennään nyt kovin kotimaisin tässäkin pienessä turhaumatilanteessa. Noita puruja sitä vaan riittää. Seinien väleissä. Ikkunoiden päällä. Vintillä. Kivikoissa. Sisällä. Silmissä. Arg.
Siippa just aamusella sanoi, että muuten tää on ihan ok, mutta että häntä alkaa vähän jo rassaamaan tuo jatkuva purujen kanssa puljaaminen. Vakuuttelin ymmärtäväni (pururasitus on varmaan vakiosteppi jokaisessa vanhan talon rempassa poislukien valistuneet imuauton käyttäjät), mutta sanoin myös, että kyllähän noita puruja nyt vielä roudaa. Että ei kamalasti sillain rasita. Tämä oli ennen kuin sain silmäni täyteen noita kyseisiä pirullisen tikukkaita pikku partikkeleita. Ja ennen kuin en saanut niitä toisesta silmästä pois. Kuuden tunnin kärsimys ja kolme tuntia polilla eikä minun purusympatiani ole vieläkään ihan palautuneet. Huomenna purut, lupaan, huomenna minä kyllä näytän teille!
Siippa just aamusella sanoi, että muuten tää on ihan ok, mutta että häntä alkaa vähän jo rassaamaan tuo jatkuva purujen kanssa puljaaminen. Vakuuttelin ymmärtäväni (pururasitus on varmaan vakiosteppi jokaisessa vanhan talon rempassa poislukien valistuneet imuauton käyttäjät), mutta sanoin myös, että kyllähän noita puruja nyt vielä roudaa. Että ei kamalasti sillain rasita. Tämä oli ennen kuin sain silmäni täyteen noita kyseisiä pirullisen tikukkaita pikku partikkeleita. Ja ennen kuin en saanut niitä toisesta silmästä pois. Kuuden tunnin kärsimys ja kolme tuntia polilla eikä minun purusympatiani ole vieläkään ihan palautuneet. Huomenna purut, lupaan, huomenna minä kyllä näytän teille!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)