Paha paha päivä

Tänä aamuna heräsin ihan ok tuulella. Väsytti vähän, mutta ei pänninyt - viiteen sekuntiin. Sitten aistit rekisteröi tutun viiman joka tulee siitä, kun peitto sattuu heilahtamaan kylmässä ilmassa. Ja siitä asti kaikki on ottanut päähän. Eikö nämä pakkaset voi jo loppua! Eikö tämä talo voisi olla pikkasen lämpöisempi. Miksi työhuoneessa on taas 14 astetta! Arg!

Peiton alta irroittautuminen ei varsinaisesti auttanut, mutta tein sen. Arjen sankaruutta. Yäk! Lasten asenne heräämistä kohtaan oli melkolailla yhtenevä omani kanssa, mutta heidän ei tarvinnut esittää. Ei ollut helppo aamu.

Siinä lasten kanssa kiukutellessa en huomannut, että koirat (nuo kuvan söpöläiset) kähvelsivät jostain joulukoristepohjan. Sellaisen heinistä ja nauhasta styroksin päälle kasatun kranssin. Ja pistivät sen pikkupikkupalasiksi. Heinää ja styroksia piisasi kotitarpeiksi...

Töitten kanssa meni aika hyvin, eteni, vaikka piti aikalailla pakottaa. Liian vähän unta viime päivinä  ja hentoinen taustalla kilisevä päänsärky eivät oikein auttaneet aivotyössä. Mutta periaatteessa meni ok kuitenkin. Kunnes esikoinen tuli kotiin, aivan hirveän pahalla tuulella. Käytiin koko repertuaari läpi: "Mikä on -Tuo saa nyt tosiaan loppua - Ensi viikon uimahallivuoro on peruttu jos heität vielä yhtään mitään". Johon tyttäreni vastasi tietenkin ihan samalla tavoin: "Ei mikään -olet maailman tyhmin äiti - idiootti!"

Kesken näiden leppoisten tunnelmien soitettiin päiväkodista. Kuopuksella on 38,5 kuumetta, tuletko hakemaan. Tottahan toki, olikin hyvä päästä pois hetkeksi, pää olisi kohta hajonnut. Menin päiväkotiin ja lapsella näytti olevan myös silmätulehdus. Terveyskeskus oli luonnollisesti sulkeutunut varttia aikaisemmin, joten lähdimme päivystykseen. Mutta sitä ennen piti ihan vähän järkätä kyytejä kun olin jo sanonut hoitavani esikoisen ja kaverinsa balettikyydit. Kaikki järkkääntyi, kiitos :)!

Sudin siis taskulampun valossa (palaan tähän...) pikaisesti ripsarit kohdilleen ja suuntasimme kuopuksen kanssa päivystykseen. Lapsiparka oli aivan puhki ja rikki, kunnes sai Pamolin myötä taas vauhdin kohdilleen. Lääkäristä saatiin silmätipparesepti ja kotikomennus, ja matka jatkui apteekkiin. Apteekin jälkeen piipahdimme kaupassa (maito-leipä-leikkele), kun meille oli kuitenkin illasta tulossa sukua kylään. Jossain niillä main, kun lapsi oksensi leikkelehyllyjen välissä hevi-osastolta napattuun muovipussiin, ketutus alkoi häipyä. Tämä olikin tällainen päivä. 

Minulle on iät ajat käynyt niin, että jos kaikki menee riittävästi pieleen (ihan överiksi), ketutus vaihtuu jotenkin oudosti huvitukseksi. Vähän kuin eläisi sketsisarjaa, jonka käsis paljastuu pikkuhiljaa. Vielä sellaista hauskaa, joka ei ehkä naurata ekalla katsomiskerralla, mutta toisella ja kolmannella jo hyvinkin. Ja todentotta, siinä kohtaa kun tulin lapsen kanssa kotiin suunnittelemattomalta parin tunnin kierrokselta, kämppä hujan hajan ja työt kesken, sytytin vessan valonlähteen, joka on eilisestä asti ollut kynttilä (yllättävä valaisinrikko), ja mietin viikonlopun vieraita tunnelmoimassa 13 asteisessa sisävessassamme kynttilän valossa, minua ei enää harmittanut. Minua huvitti.