Tylsä otsikko, mutta niin on tylsää sairastaminenkin. Että jaettu kurjuus ja sitä rataa... Joka tapauksessa. Loma alkoi siis eilen ja vipona päivänä ennen lomaa, perjantaina, alkoi kurkkua koskea ja illalla olo olikin jo ihan flunssainen. Pieni epäilys on, että ajoitus ei ole sattuma, joskin kaiken mailman pöpöjä tuntuu olevan aika lailla liikenteessä. Mutta, säät muuttui samalla lomanalun kunniaksi aika kamaliksi, joten mikäs tässä on sairastaessa.
Sairastamisista huolimatta saatiin lauantaina mansikat pakkaseen luvattujen kehnojen kelien alta. Tytöt toimivat oivina apulaisina keräämällä ja pakastamalla mansikoita. Jos tämmöset isommat lapset osaakin olla väliin vähän kipakoita, niin on tässä kyllä myös rutkasti hyviä puolia. Eli mansikat - check.
Moni muukin kesähomma (liittyen lähinnä siivoamiseen) on yllättävän hyvällä mallilla. Josta pitkähköllä aasinsillalla päästään siihen, että meillä oli rippijuhlat (ihan loogista). Juhlat oli ihanat, rippityttö kaunis kuin mikä, ja juhlia edeltävä rippileirikin näytti oleen hyvin mieliinpainuva kokemus. Äidillekin tuollainen rippijuhla on aika herkkä kokemus, joten positiivinen yllätys oli, että en itkenyt ihan koko kirkkoretkeä silmiä päästäni. (Pienen pieni pelko oli, että näin siinä voisi käydä, kun tyttären rippikouluun liittyvillä kirkkoreissuilla kanssahenganneena kunnostuduin todellisena itkupillinä, ihan ilman syytä ja omaksikin yllätykseksi. Jotenkin siellä kirkossa on vaan niin rauhallista, ja rippikoululaisten laulut nättejä.)
Rippijuhlista tuli loppuseltaan juhlinakin ihan isot - sukulaisia oli reilut 30 ja kun siihen päälle lisättiin kavereita, niin vieraiden määrä taisi kolkutella viittä-kuuttakymmentä. Tykkään leipoa itse, joten puuhaa oli riittämiin. Kätevästi olin luvannut jo talvella olla jossain määrin vetovastuussa vanhempainyhdistyksen perinteisestä torikahvituksesta (vuorot selviää lähempänä kesää), ja niinhän siinä sitten kävi, että kun rippijuhlat oli sunnuntaina, torikahvitus oli lauantaina (hehheh). Torikahvitus toteutuu ryhmätyönä, joten suurin henkkoht investointi tuossa kohtaa oli se, että sen sijaan että olisin puuhannut lauantain kotona seuraavan päivän bileitä, olinkin iltapäivään kiinni torilla, ja pikkaisen leipomistakin tuli toria ajateleln tehtyä.
Koska asiat tuppaa menemään niinkun ne menee, meiltä (tietysti) hajosi sähkökaappi torstaina, ja sen myötä yksi vaihe sähköistä katosi. Onneksi ei se, jonka takana oli kylmälaitteet, mutta kyllä tuostakin pikkasen riesaa koitui leipomisurakalle. Onneksi tätä(kään) valmistautumissysteemiä ei ollut aikataulutettu ja suunniteltu niin huolella, etteikö joustovaraa olisi ollut (perjantaiyö, lauantaiyö), ja sähkökaappikin saatiin jo perjantaina sähkölaitoksen toimesta korjattua. Ihan pikkasen alkoi tuntua, että vaikka omat suunnitelmat ei olleet parhaasta päästä, jollain muulla oli joku suunnitelma mein pippaloiden varalle, koska lauantaille tuli myräkkä, joka - yllätys yllätys - vei meiltä sähköt. Kaikki kuitenkin järjestyi, tietysti, kun sähköt palautuivat siihen mennessä kun minäkin torin rasituksista, ja kaikesta jännitteestä ja jännityksestä huolimatta koko leipomus & juhla & sähkötilanne -rumbasta selvittiin hienosti. Yksi kakku piti kyllä lauantaiyönä täytellä otsalampun valossa, ja kirkosta suoraan meille tulevat vieraat pääsivät seurustelemaan tovin sivistyneesti sillä aikaa kun emäntä ja osa vieraista viimeisteli kakkujen kuorrutuksia ja voileipäkakkuja, mutta molemmat taitaa tässä huushollissa kuulua kotegoriaan "normimeiniki" eivätkä siis aiheuttaneet sen suurempaa hämmennystä :). Mutta ihanat juhlat - kiitos kaikille apukäsille ja vieraille.
<3 .="" p=""><3 p="">Oh, pakko rientää, ja koska en nyt halua säilöä tätä luonnoksiin (jossa alkaa olla jo vähän tungosta), niin palaan myöhemmin muihin kuulumisiin. Mukavaa kesäviikkoa!
tiistai 5. heinäkuuta 2016
maanantai 9. toukokuuta 2016
Lähdin maalta kaupunkiin
.. muttta päiväksi vaan. Työt heittelee aina aika-ajoin Helsinkiin, ja kivoja pipahduksiahan nuo päivän reissut ihmisvilinään on. Sitten sitä osaa taas arvostaa maaseutua ja maaseudun rauhaa ihan eri tavalla kun käy vähän aikaa harppomassa rullaportaissa, hidastelemassa asemalaiturilla ja hikoilemassa Stockmannilla. Kestän nimittäin vaikka millasta ressiä, mutta jotenkin Helsingin henki tarttuu niin tehoilla, että melkein huomaan hermoontuvani kun joku jää kökkimään eteen täysin miehitetyllä jalkakäytävällä. Vaikka. Minulla. On. Kiire. Ja mihinkö - yleensä ei mihinkään. Se on vaan se fiilis joka tarttuu. Yleensä aina siinä kohtaa kun huomaan, että toi fiilis on päällä, huomioin, että kuolisin ressiin ja sydämentykytyksiin Hesassa muutamassa vuodessa, koska kiiruhtava ihmisjoukko näyttää tahdistavan minun pumppuni tehokkkaammin kuin mikään muu. Ja sitten suuntaan hyvillä mielin maaseudun leppeään (tyrsk) elämänmenoon. Mutta...
Tänään oli kyllä rento päivä. Aamulla pääsin lähtemään järkiaikaan. Aurinko paistoi jo portilla. En eksynyt Helsingissä niinkuin taannoin kun seurasin hyväuskoisena muuten luotettavana pitämääni kännykän navigaattoria, joka jostain syystä näytti opastavan minua peilikuvana olevaa karttaa pitkin - ahkerasta kahdeksikon pyörittämisestä huolimatta olin vartin päässä puolitoista kilsaa kauempana kohteesta ja ihan eksyksissä (>> Taksiiii!) Noloa. Kävely Helsingin katuja pitkin oli kivaa - aurinko paistoi ja ihmiset olivat hvyällä tuulella. Olin ajoissa kohteessa. Semmassa tarjottiin osallistujille salaattia ja se oli hurjan hyvää. Penkit oli vähän kovat ja takakenoiset, mutta ei haitannut. Asia oli tärkeää (tutkimusetiikka \o/, tähän sitä on tultu, kuka olisi uskonut).
Semma loppui ajallaan ja olin sopinut treffit kaverin kanssa. Toteutettiin treffit terassilla. Ei tarttennut kysyä ohjeita kuin siipalta ja yhdeltä ohikulkijalta ja osasin perille. Terassi oli lämmin, viini kylmää. Ihmiset oli iloisia.
En ehtinyt kyllästyä kaupungissa marhaamiseen. Ehdin ajoissa junaan. (Ja joo, tunnistan ristiriidan kahden edellisen lauseen välissä, mutta poislukien ne keikat jolloin juoksen tukka takana junalle, marhaan yleensä kaupungilla (kyllästyneenä) tasan niin pitkään että joudun juoksemaan tukka takana junalle - älkää välittäkö, en ymmärrä minäkään...) Mutta siis tänään ajoissa junassa, ei liian aikasin ei liian myöhään. Ehdin käydä ostamassa myös aseman Filmtownista karkkeja, joita ei löydy mistään muualta. Ja pientä vaihdevikalähtöistä viivästystä lukuunottamatta junakin oli ajoissa.
Terassilla istuessa sain iloisia uutisia töistä, ja junassa istuessa iloisia uutisia kotirintamaan liittyen. Ei niin positiivisen puolelle menee se, että siipan auto hajosi lopullisesti. Tämä ei tullut täytenä yllätyksenä, työjuhdalla kun oli kilsoja takana jo reippaasti. Harmittaahan se silti, mutta olisi tiedättekö harmittanut paljon enemmän marraskuussa. Josta johtuen keksinkin syyttää kaikesta päivän yltiöpositiivisuudesta aurinkoa. Ja toukokuista kesäpäivää, ja ihanaa valoa ja lämpöä! Ihanaa toukokuuta teillekin (palailen noihin harminaiheisiin joku sadepäivä - ehkä :)!
P.s. Kirjavinkki: Olen tässä -teen osaston suosituksesta lukenut viimeaikoina mm. Rick Yanceyn kirjan 5.aalto ja sen jatko-osan Ääretön meri. Suosittelen! (Paitsi jos maailmanloppu ja avaruusotukset ei ole se sun juttu. Ei vaan, kirjat on oikeasti tosi hyviä!!) Esimakua saa ekasta kirjasta tehdystä trailerista.
Tänään oli kyllä rento päivä. Aamulla pääsin lähtemään järkiaikaan. Aurinko paistoi jo portilla. En eksynyt Helsingissä niinkuin taannoin kun seurasin hyväuskoisena muuten luotettavana pitämääni kännykän navigaattoria, joka jostain syystä näytti opastavan minua peilikuvana olevaa karttaa pitkin - ahkerasta kahdeksikon pyörittämisestä huolimatta olin vartin päässä puolitoista kilsaa kauempana kohteesta ja ihan eksyksissä (>> Taksiiii!) Noloa. Kävely Helsingin katuja pitkin oli kivaa - aurinko paistoi ja ihmiset olivat hvyällä tuulella. Olin ajoissa kohteessa. Semmassa tarjottiin osallistujille salaattia ja se oli hurjan hyvää. Penkit oli vähän kovat ja takakenoiset, mutta ei haitannut. Asia oli tärkeää (tutkimusetiikka \o/, tähän sitä on tultu, kuka olisi uskonut).
Semma loppui ajallaan ja olin sopinut treffit kaverin kanssa. Toteutettiin treffit terassilla. Ei tarttennut kysyä ohjeita kuin siipalta ja yhdeltä ohikulkijalta ja osasin perille. Terassi oli lämmin, viini kylmää. Ihmiset oli iloisia.
En ehtinyt kyllästyä kaupungissa marhaamiseen. Ehdin ajoissa junaan. (Ja joo, tunnistan ristiriidan kahden edellisen lauseen välissä, mutta poislukien ne keikat jolloin juoksen tukka takana junalle, marhaan yleensä kaupungilla (kyllästyneenä) tasan niin pitkään että joudun juoksemaan tukka takana junalle - älkää välittäkö, en ymmärrä minäkään...) Mutta siis tänään ajoissa junassa, ei liian aikasin ei liian myöhään. Ehdin käydä ostamassa myös aseman Filmtownista karkkeja, joita ei löydy mistään muualta. Ja pientä vaihdevikalähtöistä viivästystä lukuunottamatta junakin oli ajoissa.
Terassilla istuessa sain iloisia uutisia töistä, ja junassa istuessa iloisia uutisia kotirintamaan liittyen. Ei niin positiivisen puolelle menee se, että siipan auto hajosi lopullisesti. Tämä ei tullut täytenä yllätyksenä, työjuhdalla kun oli kilsoja takana jo reippaasti. Harmittaahan se silti, mutta olisi tiedättekö harmittanut paljon enemmän marraskuussa. Josta johtuen keksinkin syyttää kaikesta päivän yltiöpositiivisuudesta aurinkoa. Ja toukokuista kesäpäivää, ja ihanaa valoa ja lämpöä! Ihanaa toukokuuta teillekin (palailen noihin harminaiheisiin joku sadepäivä - ehkä :)!
P.s. Kirjavinkki: Olen tässä -teen osaston suosituksesta lukenut viimeaikoina mm. Rick Yanceyn kirjan 5.aalto ja sen jatko-osan Ääretön meri. Suosittelen! (Paitsi jos maailmanloppu ja avaruusotukset ei ole se sun juttu. Ei vaan, kirjat on oikeasti tosi hyviä!!) Esimakua saa ekasta kirjasta tehdystä trailerista.
maanantai 2. toukokuuta 2016
Kirjoista ja lukemisista
Kun tämä blogi nyt ei kerro enää (vaan) rakentamisesta ja sen sellaisesta, niin kirjoitellaan sitten vaikka kirjoista, ja lukemisesta :) (koska tärkeää, ikäänkuin rakkaita -teen -ikäisiäni lainatakseni).
Ihminen on aika mukautuvainen otus. Ennen vetäydyin lataamaan akkuja yksin johonkin erämaahan. Nyt se onnistuu harvakseltaan, mutta olen onnistunut kehittämään kompensoivan (aamu)rutiinin. Herään aikaisin. Ruokin elikot ja keitän kahvit. Otan kirjan. Hautaudun melkein tunniksi sohvaan viltin alle, hörpin kahvia (hankalassa asennossa pötkölläni, tietty, koska tähän aamurutiiniin kuuluu pötköttely) ja luen. Talvella laitan aika usein vielä tulet takkaan ja fiilistelen sitten koirat jaloissa ja kissa kainalossa takkatulen rätinässä kirjani kanssa. Elämän pelastavat aamuhetket... Täytyy myöntää, että välillä haaveilen jo illalla siitä, että tulee aamu, ja pääsen lueskelemaan hiljaisessa talossa.
Kun kirjoja tulee luettua, kulkee käsien läpi monia hyviä tuttavuuksia. Muisti nyt on edelleen mitä on, ja aika usein olen onnistunut kantamaan kirjastostakin kotiin jonkun vastikään lukemani kirjan. Tai sitten löydän lupaavanoloisen kirjasarjan, enkä sitten enää ikinä muista lainata sille jatkoa, ja jos muistan, niin en enää muista kuka oli kirjoittaja. Siellä sitten haahuilen (onneksi pienen) kunnankirjastomme hyllyjen välissä ja koitan paikantaa hyvän kirjan sillä tiedolla, että se oli ehkä kolmannen hyllyrivin keskipaikkeilla ja edellisessä kirjassa oli punaista kannessa. Tiedättekö, järjestelmä ei ole aukoton.
Joten, pitkän pohjustuksen jälkeen, saatanpa lisäillä joitain lukemisiani vaikka tänne.. Hypätkää vapaasti yli vaan jos lukukokemukset ei nappaa :). Toisaalta, jos kirjat kiinnostaa, niin vinkkejä hyvistä uusista tuttavuuksista saa jättää mielellään :). Luen käytännössä mitä vaan :). Lukuiloja!
Ihminen on aika mukautuvainen otus. Ennen vetäydyin lataamaan akkuja yksin johonkin erämaahan. Nyt se onnistuu harvakseltaan, mutta olen onnistunut kehittämään kompensoivan (aamu)rutiinin. Herään aikaisin. Ruokin elikot ja keitän kahvit. Otan kirjan. Hautaudun melkein tunniksi sohvaan viltin alle, hörpin kahvia (hankalassa asennossa pötkölläni, tietty, koska tähän aamurutiiniin kuuluu pötköttely) ja luen. Talvella laitan aika usein vielä tulet takkaan ja fiilistelen sitten koirat jaloissa ja kissa kainalossa takkatulen rätinässä kirjani kanssa. Elämän pelastavat aamuhetket... Täytyy myöntää, että välillä haaveilen jo illalla siitä, että tulee aamu, ja pääsen lueskelemaan hiljaisessa talossa.
Kun kirjoja tulee luettua, kulkee käsien läpi monia hyviä tuttavuuksia. Muisti nyt on edelleen mitä on, ja aika usein olen onnistunut kantamaan kirjastostakin kotiin jonkun vastikään lukemani kirjan. Tai sitten löydän lupaavanoloisen kirjasarjan, enkä sitten enää ikinä muista lainata sille jatkoa, ja jos muistan, niin en enää muista kuka oli kirjoittaja. Siellä sitten haahuilen (onneksi pienen) kunnankirjastomme hyllyjen välissä ja koitan paikantaa hyvän kirjan sillä tiedolla, että se oli ehkä kolmannen hyllyrivin keskipaikkeilla ja edellisessä kirjassa oli punaista kannessa. Tiedättekö, järjestelmä ei ole aukoton.
Joten, pitkän pohjustuksen jälkeen, saatanpa lisäillä joitain lukemisiani vaikka tänne.. Hypätkää vapaasti yli vaan jos lukukokemukset ei nappaa :). Toisaalta, jos kirjat kiinnostaa, niin vinkkejä hyvistä uusista tuttavuuksista saa jättää mielellään :). Luen käytännössä mitä vaan :). Lukuiloja!
maanantai 25. huhtikuuta 2016
Tällä kertaa en kerro kellekään...
... että käväsen täällä ja ehkä kirjoitankin vähän. Mieli on tehnyt vaikka kuinka ja jo kauan, mutta ihan niinkuin missä tahansa (kirjoitus)hommassa, kynnys kasvaa kun taukoa tulee. Siksi ihan hipihipihiljainen kokeilu.
Viimeksi olen tainnut päivitellä väikkisasioita. Tsadaa, vaikka oma, ja varmaan muidenkin usko oli ajoittain koetuksella, niin OHI ON :). Jo ajat sitten. Tein erilaisia kannustimia itselle (esim. että leikkaan hiukset vasta kun väittelylupa on taskussa tai jos ehdin siihen ja siihen dedikseen saan pitää kesäloman) ja perheelle (välivaiheista herkuttelujuhlat ja lopuksi saatte hienot mekot ja sitten ollaan enemmän yhdessä ja muuta sen sellaista).
Joku noista, tai sitten vaan totaalinen kyllästyminen asian roikuttamiseen, näytti tepsivät :). Noo, totuuden nimissä hiuksilla mitattuna siitä tuli tähkäpääprojekti ja mies ei kokenut kannustuvansa mekkolupauksista, mutta periaatteessa. Väittelin jo yli vuosi sitten! Ja ihan kivasti meni. Eli väikkis: DONE.
Eläinrintamalla kaikki on miehityksen osalta ennallaan. Bernilöt on ihan samanlaisia pöhköjä kuin ennenkin. Nuorempi pöhkö, joka periaatteessa (numeroiden valossa) on sekin jo ihan aikuinen (6 v.), sai vuosi sitten pennut. Söpöläisiä!!! Mamma otti äitiysvapaasta kaiken irti ja jätti ikävät hommat (yöheräilyt, itkevät vauvelit jne.) lastenhoitaja-kasvattajalle ja keskittyi itse keräilemään rapsutuksia, ihailua ja herkkuja vierailevilta tahoilta. Hyvinhän se meni: nyt reilu vuosi iloisen perhetapahtuman jälkeen neitonen alkaa olla lähellä entisiä mittojaan.
Toisella bernilöllä on takapolven nivelrikko. Onneksi homma pysyy kutakuinkin hallinnassa nivelpiikein, eikä vauhdista ole turhaan tarvinnut tinkiä. Sen verran iso-pikkuberni on tehnyt myönnytyksiä, että nukkuu nykyään enimmäkseen sohvalla.
Myös kisupitoisuus on kotitaloudessa ihan ennallaan. Vanhin kisurouva taitaa täyttää tänä vuonna jo 15 vuotta...? Eikun 16, paljon kuitenkin. Ei siitäkään mitään huomaa, ehkä nukkuu vähän enemmän - toisaalta suttaa ympäri kämppää niin, että kaarteet mennään sladissa ja tupsahtelee päin sohvanjalkoja kun tossuissa ei ole pitoa. On myös opetellut kerjäämään ja viihtyy entistäkin enemmän bernien. Luulee luultavasti olevansa koira. Vanhuus ei siis todellakaan tule yksin vaan kaverin kainalossa :).
Nuoremmasta neitikisusta on tullut tosi seurallinen ja se ilmenee etenkin niin, että jokaisen suljetun oven takaa voi löytyä potentiaalinen seuralainen. Se siis ruopii. Kovaa. Tai avaa oven. On siinä tosi taitava. Jos pääsee samaan tilaan niin silittää ei sitten saa, jutustellaan vaan. Kisu sanoo että krr ja väliin nau, ja minä, että olisit voinut nyt sen verran oottaa että pääsen tästä pöntöltä. Mutta muuten hengataan hyvässä yhteisymmärryksessä.
Kollinketale luuhaa naapurustossa. Se luulee olevansa rokkikukko; käy aamutupakalla naapurinmiehen kanssa, käy vetämässä huuto-rähinä-tappelu-matsit toisessa naapurissa toisen kollin kanssa, kerjää kotimatkalle evääksi nakin tai pari, ja kurnaa jonkun kyydissä liftin kotiin nukkumaan. Ja kun akku on latingissa, voi taas häipyä naapuriin tupakalle ja rähisemään. Jos joku nyt tulkitsi rivien välistä, että en ole kamalan otettu pikkuäijän käytöksestä niin ihan oikein meni. Tollanen rankanpuoleinen elämä jättää jälkensä, esim. minun pankkitiliini, kun (etenkin) kesäisin ketale tarttee haavoihinsa antibioottikuurin kuussa, kaksi parhaassa. Mrr.
Ja sitten on tietty ponimummo ja nuoriksi neideiksi yht'äkkiä hujahtaneet tyttäret ja uusia työkuvioita ja aktivoituja heppaharrastuksia ja kaikkea mitä mein elämään nyt kuuluu. Seesteistä ja rauhallista :). Palailen siihen joku toinen päivä. Ehkä.
Viimeksi olen tainnut päivitellä väikkisasioita. Tsadaa, vaikka oma, ja varmaan muidenkin usko oli ajoittain koetuksella, niin OHI ON :). Jo ajat sitten. Tein erilaisia kannustimia itselle (esim. että leikkaan hiukset vasta kun väittelylupa on taskussa tai jos ehdin siihen ja siihen dedikseen saan pitää kesäloman) ja perheelle (välivaiheista herkuttelujuhlat ja lopuksi saatte hienot mekot ja sitten ollaan enemmän yhdessä ja muuta sen sellaista).
Joku noista, tai sitten vaan totaalinen kyllästyminen asian roikuttamiseen, näytti tepsivät :). Noo, totuuden nimissä hiuksilla mitattuna siitä tuli tähkäpääprojekti ja mies ei kokenut kannustuvansa mekkolupauksista, mutta periaatteessa. Väittelin jo yli vuosi sitten! Ja ihan kivasti meni. Eli väikkis: DONE.
Eläinrintamalla kaikki on miehityksen osalta ennallaan. Bernilöt on ihan samanlaisia pöhköjä kuin ennenkin. Nuorempi pöhkö, joka periaatteessa (numeroiden valossa) on sekin jo ihan aikuinen (6 v.), sai vuosi sitten pennut. Söpöläisiä!!! Mamma otti äitiysvapaasta kaiken irti ja jätti ikävät hommat (yöheräilyt, itkevät vauvelit jne.) lastenhoitaja-kasvattajalle ja keskittyi itse keräilemään rapsutuksia, ihailua ja herkkuja vierailevilta tahoilta. Hyvinhän se meni: nyt reilu vuosi iloisen perhetapahtuman jälkeen neitonen alkaa olla lähellä entisiä mittojaan.
Toisella bernilöllä on takapolven nivelrikko. Onneksi homma pysyy kutakuinkin hallinnassa nivelpiikein, eikä vauhdista ole turhaan tarvinnut tinkiä. Sen verran iso-pikkuberni on tehnyt myönnytyksiä, että nukkuu nykyään enimmäkseen sohvalla.
Myös kisupitoisuus on kotitaloudessa ihan ennallaan. Vanhin kisurouva taitaa täyttää tänä vuonna jo 15 vuotta...? Eikun 16, paljon kuitenkin. Ei siitäkään mitään huomaa, ehkä nukkuu vähän enemmän - toisaalta suttaa ympäri kämppää niin, että kaarteet mennään sladissa ja tupsahtelee päin sohvanjalkoja kun tossuissa ei ole pitoa. On myös opetellut kerjäämään ja viihtyy entistäkin enemmän bernien. Luulee luultavasti olevansa koira. Vanhuus ei siis todellakaan tule yksin vaan kaverin kainalossa :).
Nuoremmasta neitikisusta on tullut tosi seurallinen ja se ilmenee etenkin niin, että jokaisen suljetun oven takaa voi löytyä potentiaalinen seuralainen. Se siis ruopii. Kovaa. Tai avaa oven. On siinä tosi taitava. Jos pääsee samaan tilaan niin silittää ei sitten saa, jutustellaan vaan. Kisu sanoo että krr ja väliin nau, ja minä, että olisit voinut nyt sen verran oottaa että pääsen tästä pöntöltä. Mutta muuten hengataan hyvässä yhteisymmärryksessä.
Kollinketale luuhaa naapurustossa. Se luulee olevansa rokkikukko; käy aamutupakalla naapurinmiehen kanssa, käy vetämässä huuto-rähinä-tappelu-matsit toisessa naapurissa toisen kollin kanssa, kerjää kotimatkalle evääksi nakin tai pari, ja kurnaa jonkun kyydissä liftin kotiin nukkumaan. Ja kun akku on latingissa, voi taas häipyä naapuriin tupakalle ja rähisemään. Jos joku nyt tulkitsi rivien välistä, että en ole kamalan otettu pikkuäijän käytöksestä niin ihan oikein meni. Tollanen rankanpuoleinen elämä jättää jälkensä, esim. minun pankkitiliini, kun (etenkin) kesäisin ketale tarttee haavoihinsa antibioottikuurin kuussa, kaksi parhaassa. Mrr.
Ja sitten on tietty ponimummo ja nuoriksi neideiksi yht'äkkiä hujahtaneet tyttäret ja uusia työkuvioita ja aktivoituja heppaharrastuksia ja kaikkea mitä mein elämään nyt kuuluu. Seesteistä ja rauhallista :). Palailen siihen joku toinen päivä. Ehkä.
keskiviikko 30. tammikuuta 2013
Kiitävi aika ja sitä rataa
Ihan oikeesti - meneekö teilläkin kuukausi yhtä nopeesti kuin minulla? Tämä on ihan käsittämätöntä, ja aika pelottavaakin. Vips, tammikuu meni jo, hups, kohta meni helmikuukin, fiiiu, koko kevät on pulkassa ja kääk, v-kirjan pitäisi olla siinä kohtaa todella hyvällä mallilla. Mitenköhän käy...
Olotilat vaihtelee pienen iloisen flowta luovan tsemppiressin ja synkeän riittämättömyyden syvissä soissa rämpimisen välillä. Uh. Joulujen välillä näin ekan väitöspainajaisen. Sellaiset noin12 kk arvioitua h-hetkeä aikasemmin. Mutta eipä ollut väitöskirjakaan vielä unessa valmis. Jouduin kuitenkin väittelemään. Onneksi (?) unessa en juurikaan ehtinyt ressata väitöstilaisuudesta kun oli niin hirveen kiire järjestää karonkkaa. Juoksin heikkopäisenä ympäriinsä järkkäilemässä ja väitöstilaisuuteen sitten lopulta matkatessani harmittelin sitä, että en ollut yhtään ehtinyt miettiä mitä minulta saatettaisiin aiheeseen liittyen kysyä. Sen verran muistan pohtineeni, että voidaanko johtopäätöksistä kysyä jos niitä ei vielä ole kirjoitettu. Great...
Itse väitös meni ilmeisesti ihan ok, mutta lopuksi vastaväittäjä ilmoitti, että palataan kirjan loppuosaan seuraavassa väitöstilaisuudessa kun ehdit saada kirjan valmiiksi. Minulle iski kamala paniikki, koska tajusin että minun pitää järjestää TOINENKIN karonkka. (Tosiaan, hienosti on paniikin aiheet tässä kohtaa kohdallaan...) Juoksin taas pitkin kaupunkia ja yritin etsiä sopivaa juhlapaikkaa. Välillä mietin, että miten ihmeessä rahat riittää kahteen karonkkaan ja lainasikohan vanhempani vähän. Kaiken säntäilyn lopputulemana palasin sitten alkuperäiselle tapahtumapaikalle, jossa ohjaava prohvessoori istui rennosti pöydänkulmalla. Jostain syystä koin tarpeelliseksi mennä näyttämään hänelle karonkkapaikanetsimisreissulta ostamiani kenkiä. Ne oli tylsät, matalakantaiset ja tukevat nahkakengät. Mietin itsekin unessa, että näiden on pakko olla joko jotain merkkiä tai tosi kalliit, kun näitä menin näyttämään. No, mikä oli proffan kommentti uusiin kenkuleihin...
" On se hyvä että on ykkösluokan kengät, kun väitöskirja on kutosluokkaa."
Että ei edes kakkos- ... Taidan jatkaa kirjoittelua vielä tovin.
Olotilat vaihtelee pienen iloisen flowta luovan tsemppiressin ja synkeän riittämättömyyden syvissä soissa rämpimisen välillä. Uh. Joulujen välillä näin ekan väitöspainajaisen. Sellaiset noin12 kk arvioitua h-hetkeä aikasemmin. Mutta eipä ollut väitöskirjakaan vielä unessa valmis. Jouduin kuitenkin väittelemään. Onneksi (?) unessa en juurikaan ehtinyt ressata väitöstilaisuudesta kun oli niin hirveen kiire järjestää karonkkaa. Juoksin heikkopäisenä ympäriinsä järkkäilemässä ja väitöstilaisuuteen sitten lopulta matkatessani harmittelin sitä, että en ollut yhtään ehtinyt miettiä mitä minulta saatettaisiin aiheeseen liittyen kysyä. Sen verran muistan pohtineeni, että voidaanko johtopäätöksistä kysyä jos niitä ei vielä ole kirjoitettu. Great...
Itse väitös meni ilmeisesti ihan ok, mutta lopuksi vastaväittäjä ilmoitti, että palataan kirjan loppuosaan seuraavassa väitöstilaisuudessa kun ehdit saada kirjan valmiiksi. Minulle iski kamala paniikki, koska tajusin että minun pitää järjestää TOINENKIN karonkka. (Tosiaan, hienosti on paniikin aiheet tässä kohtaa kohdallaan...) Juoksin taas pitkin kaupunkia ja yritin etsiä sopivaa juhlapaikkaa. Välillä mietin, että miten ihmeessä rahat riittää kahteen karonkkaan ja lainasikohan vanhempani vähän. Kaiken säntäilyn lopputulemana palasin sitten alkuperäiselle tapahtumapaikalle, jossa ohjaava prohvessoori istui rennosti pöydänkulmalla. Jostain syystä koin tarpeelliseksi mennä näyttämään hänelle karonkkapaikanetsimisreissulta ostamiani kenkiä. Ne oli tylsät, matalakantaiset ja tukevat nahkakengät. Mietin itsekin unessa, että näiden on pakko olla joko jotain merkkiä tai tosi kalliit, kun näitä menin näyttämään. No, mikä oli proffan kommentti uusiin kenkuleihin...
" On se hyvä että on ykkösluokan kengät, kun väitöskirja on kutosluokkaa."
Että ei edes kakkos- ... Taidan jatkaa kirjoittelua vielä tovin.
maanantai 14. tammikuuta 2013
Varovainen kurkistus övereiden puolelle
Jostain syystä viimeisen viikon aikana ainakin 10 ihmistä on puhunut minulle blogista ja siitä, että oli kiva lukea sitä, olisi kiva lukea sitä ja kaikkea sellaista. KIITOS, olette ihania! Ja kun olen nyt pikkuhiljaa jo useammankin kuukauden harkinnut aktivoitumista, niin tässäpä tulee nyt ihan oikea postaus.Ja mikäs sen parempi, helpompi tai hassumpi kuin muutama "lasten suusta" -tyylinen lausahdus.
Ensimmäistä tarinaa taustoitan sillä, että olen viettänyt viimeisen 19 vuoden aikana 18 vuotta yliopistolla ja melkein koko ajan statuksena on ollut, ainakin siinä sivussa, jonkinlainen opiskelija. Juttelimme siis tyttöjen kanssa eräänä päivänä koulutusjutuista. Koko hommeli lähti siitä, kun tytöt miettivät, että mitä he haluaisivat tehdä isona: olla ratsastuksenopettajia, vai eläintenhoitajia, vai eläinlääkäreitä, ja miten sellaiseksi sitten pääsisi. Kerroin erilaisista koulutuspaikoista ja mitä mikäkin vaatii. Kuopusrinsessaa houkutti parikin vaihtoehtoa, joihin liittyi yliopisto-opintoja. Kerroin, että ei sitä tarvitse säikähtää, yliopistolla on ihan kivaa, johon kuopus vähän surkealla äänellä: " Mutta äiti, pääseekö sieltä yliopistolta ikinä pois?"
Siinäpä kysymys :).
Esikoisprinsessa taas jätti eilen sanojen lukemisen niin viime tippaan, että lukuhommat jäi väkisin nukkumaan käynnin ajoille (oltiin kyläluutimassa koko sunnuntainen iltapäivä). Huomauttelin äiti-tyyliin asiasta. Että voisi sitä lukea läksyt aiemminkin kun ne kerta oli tiedossa, johon esikoinen leppoisasti kuin konekivääri: "Kuule, minä en tee läksyjä viikonloppuna. Ne tehdään sunnuntai-iltana ja itkun kanssa."
Että niin. Saataisiinkohan näillä nyt uusi ja ehkä aktiivisempi (?) blogivuosi polkaistua käyntiin :).
Ensimmäistä tarinaa taustoitan sillä, että olen viettänyt viimeisen 19 vuoden aikana 18 vuotta yliopistolla ja melkein koko ajan statuksena on ollut, ainakin siinä sivussa, jonkinlainen opiskelija. Juttelimme siis tyttöjen kanssa eräänä päivänä koulutusjutuista. Koko hommeli lähti siitä, kun tytöt miettivät, että mitä he haluaisivat tehdä isona: olla ratsastuksenopettajia, vai eläintenhoitajia, vai eläinlääkäreitä, ja miten sellaiseksi sitten pääsisi. Kerroin erilaisista koulutuspaikoista ja mitä mikäkin vaatii. Kuopusrinsessaa houkutti parikin vaihtoehtoa, joihin liittyi yliopisto-opintoja. Kerroin, että ei sitä tarvitse säikähtää, yliopistolla on ihan kivaa, johon kuopus vähän surkealla äänellä: " Mutta äiti, pääseekö sieltä yliopistolta ikinä pois?"
Siinäpä kysymys :).
Esikoisprinsessa taas jätti eilen sanojen lukemisen niin viime tippaan, että lukuhommat jäi väkisin nukkumaan käynnin ajoille (oltiin kyläluutimassa koko sunnuntainen iltapäivä). Huomauttelin äiti-tyyliin asiasta. Että voisi sitä lukea läksyt aiemminkin kun ne kerta oli tiedossa, johon esikoinen leppoisasti kuin konekivääri: "Kuule, minä en tee läksyjä viikonloppuna. Ne tehdään sunnuntai-iltana ja itkun kanssa."
Että niin. Saataisiinkohan näillä nyt uusi ja ehkä aktiivisempi (?) blogivuosi polkaistua käyntiin :).
tiistai 25. syyskuuta 2012
Pikainen tervehdys
Huh sutinaa. Vieläkin kaikenlaista harrastustoimintaa ja muuta aktivitettia päivät läpeensä (sisältäen viikonloput). Seliseliselitys siis edelleen jatkuneelle radiohiljaisuudelle. Viime sunnuntaina tuli sateen seurauksena yllärivapaapäivä kun ei päästy yhdistyksen kattotyömaalle ollenkaan. Viikkoihin eka - ei hullumpaa. Tein kaikessa rauhassa kotihommia, leivoin ihanaa kookospuolukkapiirakkaa, lueskelin ja tuuppasin vielä itse itseni lenkillekin kaatosateeseen. Bernilöt piti jättää kotiin kun lenkki oli vähän pitkä ja vauhdikaskin. Muuten meni mukavasti, mutta kun loppulenksusta oikaisin vajaan kilsan metsän keskellä ilman karvakamuja, ja kun meillä pyörii täällä karhuja enemmän kuin kotitarpeiksi ja metsässä vielä ripisi ja rapisi niin, että millään metsäneläimellä ei ollut varmasti mahiksia kuulla hiipiviä askeleitani, niin... Tai voittekin katsastaa oheisesta videosta,vähän kuin videotervehdys täältä (sieltä) jostain. En sitten siellä kaatosateessa ymmärtänyt, että kuvauksen pitäisi tapahtua vaakatasossa. Video on siis kallellaan. Toisaalta niinhän meidän kaikkien (neitien ainakin) elämä aika ajoin. Pää siis kallelleen ja äänet hiljaiselle ettei työkaverit säikähdä, lapset ala itkeä ja lemmikit pakene pöydän alle.
Jaettu kokemus se on myötähäpeäkin ;). Palataan!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)