Aikaisessa (myöhässä)

Tänään on kaikki ihanan ajoissa. Olin juuri tavattoman onnellinen ja luettelin kaikki ne tarpeelliset asiat, jotka tänään on jo ehditty tehdä: koirat on lenkitetty (samalla nähty ystävää ja juteltu kunnolla, erityisen kiva), ponska on moikattu, vaatteita on pesty, pipareita on leivottu, kahvit on nautittu sekä aamulla että iltapäivällä kaikessa rauhassa. Lapset leikkii tappelematta ja kehittelee omaa ohjelmaansa koulun talent-kisailuun. Ja sitten vilkaisin kelloa, ja arg, pahuksen hämäävä kellonsiirtokeli tämmöinen "paistaa taivaan täydeltä". Koska kello on yli puoli kuusi! Ja vahva veikkaus olisi ehkä kolme. Höh. Joten, öö, taidankin olla, en ihan mutta melkein, myöhässä.

Sitten vaan viikkaamaan, tekemään ruokaa ja siivoilemaan. Onneksi tänä iltana ei väsytä, ja onneksi aurinko paistaa :).

Olisiko tämä...

Niinkuin olen täällä pariin otteeseen jo puhissutkin, olisi kiva, jos olisi edes periaatteessa jotain asian tapaista kun kirjoittelee. (Tässä kohtaa kyllä periaatetta saa tulkita vapaasti ja hyvinkin luovasti.) Niin kauan kuin pa. raksattiin, oli helppoa, mutta entäs nyt; pikkaisen on hakusessa blogin uusi olomuoto, tai tarkoitus. Let's miettien...

Olisiko tämä siis...

...sisustusblogi?

Kannettiin (höm, pojat kantoi) sittenkin tuon valkoisen lipaston sisään. Melkein samalla reissulla minä kävin etsimässä ajat sitten saaduille, mutta tilapäisesti viime vuonna sijoituspaikkaan säilöytyneille valovarvuille jotain vaasin tapaista. Löysin maitotonkan, semmoisen pienen. Vähänkö tuli sisutajaolo kun hinkutin homepesulla aitopatinoitua lipastoa puhtaaksi ja asettelin valovarpuja maitotonkkaan. Ihanaa autenttisuutta täydentää se, että laatikoita on melko hankala saada auki, ja se, että lipasto on valkoinen. Hyllyn päällä on kuopuksen itse tekemää taidetta, joka raikastaa tuvan harmoonista tunnelmaa. Lipaston vierellä taas nojailee 50-, 60- tai 70-lukulainen mökkituoli, joka pelastettiin omin kätösin purkutuomion saaneelta kesämökiltä ja jonka värimaailma on varmstikin äitini tai mummini luomaa. Eikö muka ole sisutusblogiainesta?

Öö, no, ehkä sitten ei. Joku sisustusorientoituumpi olisi varmaan jo ihan itse tehnyt ne eteisenkaapit hätätapuksessa vaikka legoista (sisältäen kieroilmakuivatuksen ja hauskat, eikun piristävää huumoria ilmaisevat, koukut lasten vaatteille). (Tässä voisi myös ikävästi lipsahtaa aidon kaipuun puolelle, ja kuinka silloin käsivi huumorille ;)?)

Askartelublogi tästä sen sijaan saattaisi tulla. Sain sitä kirkkaankeltaista maaliakin hankittua, ja löysin pari mukavasti maalia kaipaavaa jakkarantapaista käsiteltäväksi (kuvassa toinen vielä hiukkasen "patinoituneena" (=homeessa) ja toinen muuten vaan värittömänä).

Ai mut apua. Meneekö tällaiset maalaushommelit ja puolisistukselliset jutut sitten jo laifstailiin? Samoin kun kakut ja muut sellaiset? Vähän niinkuin Itä-Suomalainen versio Strömsosta: kaikki puhuu tukevasti kaakkoismurteita ja asiat hoidetaan melekin valmiiksi. Ymm'y (nyökkäys). Toisaalta kyllähän tämä ihan selkeä elämäntapablogi on - eilenkin valvoin taas ihan liian myöhään. Elämäntapa sekin.

Lemmikkiblogiksi tämä taipuisi kyllä helposti. Voisin vaikka raotella salaisuuksien verhoa ja kertoa milloin missäkin köllöttelevien kisuleiden nimet...

...tai paljastaa bernilöiden lempparimakuupaikan (päivä-, illalla se on sängyn alla). Tämä voisi kyllä olla melkein sisustuosiotakin - niin sävysävyyn huoneen elä(jä)imistö on valikoitunut...

Äidinvaistoisita otuksista olenkin jo kertonut. Tässä käynnissä possuvauvan pyllynpesu.

Mutta siis, ehdotuksia otetaan vastaan. Ehkei meidän luonteella taivuta kuitenkaan kamalan jyrkkään jaotteluun. Se on niin hankalaakin. Niinkuin alla olevassa kuvassa, jossa pikkuberni leikki nallentaljaa. Onko se sisustusta, elämäntapaa vai eläimistöä :)?

Elämä hallinnassa?

Valostuu pikkuhiljaa. Tai ei oikeastaan pikkuhiljaa, vaan hurjalla rytinällä. Ihana valo! Ei voi kuin ihmetellä miten pari viikkoa sitten kävin hakemassa kuopuksen teatterikerhosta pilkkosen pimeydessä ja yht'äkkiä tällä viikolla auringon vielä paistaessa. Ja on ihana herätä aamulla ilman kelloa siihen, että makkarissa onkin valoisaa. Pienen pienenä lieveilmiönä sitten tosin kaikki muutkin heräilee valon lisääntyessä kummallisiin aikoihin; esikoinen ei ole nukkunut koko viikkona puolta seiskaa pidempään, pikkuberni herää kuuden maissa ja haluaa ulos koska ihan selvästi  on jo aamu (haloo!), eikä kuopusrinsessa ole nukkunut ehjiä unia ainakaan viikkoon, kiitos aamuauringon ja öisin kirkkaana loistavan kuun. Valoverhoja en silti huoli - nopeasti tähän taas totutaan. Lapsilta kyllä kysyin haluaisivatkohan he pimennystä verho-osastolle (tai siis verhot ylipäänsä) mutta eivät halunneet. Joten nyt me kukutaan ja talvella taas nukutaan. (Kesälläkin ehkä vähän.)

Juuri kun olen ollut niin itsetyytyväinen palautuneeseen pään toimintaan (vähemmän töitä viikonloppuisin, tai siis käytännössä ei ollenkaan), tein tänä aamuna kirjekuoria etsiessä ei-niin-kivan havainnon. Löysin nimittäin viime vuoden verotuspäätökset ihan riittävän isoine  mätkyineen ja maksulappuineen. Paniikki oli iskeä vaikka toinen ylpeydenaiheeni onkin aikamoinen paineensietokyky. Se verottajan kunnioitus kun köllöttelee kuitenkin niin sopuisasti heti siinä luterilaisen työmoraalin kainalossa. Näin jo sieluni silmin maksamattomat verot perinnässä, luottotiedot menneenä, ulos-ottomies ovella. Varmaan joku rautapallokin kilkatteli jalassa. Hetkellisestä hermarista toivuttuani kummastelin sitä, ettei moisesta ollut jäänyt kertakaikkiaan MITÄÄN muistijälkeä, mutta kun verotuspäätös tuli samaan aikaan muuton kanssa ja edellisessäkin (eikun sitä edellisessä) muutossa hukkasin kokonaisen kuukauden laskut, niin eihän tässä oikeastaan ollut mitään tavatonta.

Työmatkan pohdin aktiivisesti erilaisia tapoja saada elämä jotenkin hallintaan (vaikka viimeaikoina on oikeastaan tuntunut ihan hallitulta...). En keksinyt vielä työpaikalle mennessä mitään viisasten kiveä tähän probleemiin, mutta verottajan numeron sain sentään etsittyä, ja soitinkin nöyrän ja pahoittelevan, sekä hivenen hämmentyneen puhelun rouva verovirkailijalle. Rouva verovirkailija oli oikein ymmärtäväinen. Maksamattomia veroja hän ei tosin löytänyt. Ei yhtään. Tämä toki tuki oivasti minun omaa mielikuvaani asiasta, mutta olenpahan nyt sitten virallisesti ja tunnustetusti muistanut unohtaneeni hoidetun asian. Siis unohtanut muistaneeni. Höh. Onko elämä siis hallinassa vai ei? :)