Elämä hallinnassa?

Valostuu pikkuhiljaa. Tai ei oikeastaan pikkuhiljaa, vaan hurjalla rytinällä. Ihana valo! Ei voi kuin ihmetellä miten pari viikkoa sitten kävin hakemassa kuopuksen teatterikerhosta pilkkosen pimeydessä ja yht'äkkiä tällä viikolla auringon vielä paistaessa. Ja on ihana herätä aamulla ilman kelloa siihen, että makkarissa onkin valoisaa. Pienen pienenä lieveilmiönä sitten tosin kaikki muutkin heräilee valon lisääntyessä kummallisiin aikoihin; esikoinen ei ole nukkunut koko viikkona puolta seiskaa pidempään, pikkuberni herää kuuden maissa ja haluaa ulos koska ihan selvästi  on jo aamu (haloo!), eikä kuopusrinsessa ole nukkunut ehjiä unia ainakaan viikkoon, kiitos aamuauringon ja öisin kirkkaana loistavan kuun. Valoverhoja en silti huoli - nopeasti tähän taas totutaan. Lapsilta kyllä kysyin haluaisivatkohan he pimennystä verho-osastolle (tai siis verhot ylipäänsä) mutta eivät halunneet. Joten nyt me kukutaan ja talvella taas nukutaan. (Kesälläkin ehkä vähän.)

Juuri kun olen ollut niin itsetyytyväinen palautuneeseen pään toimintaan (vähemmän töitä viikonloppuisin, tai siis käytännössä ei ollenkaan), tein tänä aamuna kirjekuoria etsiessä ei-niin-kivan havainnon. Löysin nimittäin viime vuoden verotuspäätökset ihan riittävän isoine  mätkyineen ja maksulappuineen. Paniikki oli iskeä vaikka toinen ylpeydenaiheeni onkin aikamoinen paineensietokyky. Se verottajan kunnioitus kun köllöttelee kuitenkin niin sopuisasti heti siinä luterilaisen työmoraalin kainalossa. Näin jo sieluni silmin maksamattomat verot perinnässä, luottotiedot menneenä, ulos-ottomies ovella. Varmaan joku rautapallokin kilkatteli jalassa. Hetkellisestä hermarista toivuttuani kummastelin sitä, ettei moisesta ollut jäänyt kertakaikkiaan MITÄÄN muistijälkeä, mutta kun verotuspäätös tuli samaan aikaan muuton kanssa ja edellisessäkin (eikun sitä edellisessä) muutossa hukkasin kokonaisen kuukauden laskut, niin eihän tässä oikeastaan ollut mitään tavatonta.

Työmatkan pohdin aktiivisesti erilaisia tapoja saada elämä jotenkin hallintaan (vaikka viimeaikoina on oikeastaan tuntunut ihan hallitulta...). En keksinyt vielä työpaikalle mennessä mitään viisasten kiveä tähän probleemiin, mutta verottajan numeron sain sentään etsittyä, ja soitinkin nöyrän ja pahoittelevan, sekä hivenen hämmentyneen puhelun rouva verovirkailijalle. Rouva verovirkailija oli oikein ymmärtäväinen. Maksamattomia veroja hän ei tosin löytänyt. Ei yhtään. Tämä toki tuki oivasti minun omaa mielikuvaani asiasta, mutta olenpahan nyt sitten virallisesti ja tunnustetusti muistanut unohtaneeni hoidetun asian. Siis unohtanut muistaneeni. Höh. Onko elämä siis hallinassa vai ei? :)