Terapian tarpeessa

Rakas päiväkirja. Minulla oli tyhmä päivä ja päällä on akuutti rempparessi. Tänään siis alkoi kuistin perustusten teko. Ihan eka kontakti Remppamieheen alkoi Remppamiehen sanoilla: milloin putkimies tulee? Johon minä vastasin jotain niinkin valveutunutta kuin: häh? Ja siitä se sitten lähti. Selvisi, että tokikin rempparyhmä olisi halunnut tähän vaiheeseen putkimiehen + sähkömiehen + lämmitysmiehen mukaan. Asiasta on kuulema (ja ihan varmaan onkin) puhuttu, mutta jos tälläinen pikkuinen tiedonmuru on lipunut korviani kohti esim. ympäröityinä sanoilla antura tai alitusvaraus, niin joo, rekisteröinti ei näytä pelaavan. Pikkaisen haasteelliseksi tilanteen etenkin putkimiehen kohdalla teki se, että a) kerroin hälle että häntä tarvitaan noin kuukauden päästä, b) kyseinen putkimies boikotoi syvällisesti sähköisiä viestimiä c) on sairaan ylityöllistetty, d)... no, joka tapauksessa. Lisäksi viikko sitten kysellyistä tarvikkeista ei kuulunut mitään, ja h-hetki niiden tarpeelle lähestyi. Ainut mieleentuleva reaktiotapa oli täysimittainen paniikki, jota harjoitinkin antaumuksella kokonaisen päiväkotiinkuskaamiskierroksen ajan. Toteutustapoina minulla oli mm. soittelu ja sekavien viestien jättämien, sydämentykytys, budjettilaskenta, jossittelu ja mitä niitä nyt onkaan. Peruskamaa.

Kun sain lapsen päiväkotiin ja toisen kouluun olin jo niin rauhoittunut, että minua alkoi ärsyttää. Tottakai ennen muuta se, etten tajua (enkä sen puoleen haluakaan kovin syvällisesti tajuta) rakentamisen saloja, vaikka ajankäyttö aiheen parissa on ollut massiivista. Toiseksi ärsytti suunnattomasti Remppamiehen ja minun välinen dialogi, joka meni kutakuinkin niin, että R sanoi, että kaikki tarvitaan paikalle, että tiedetään mikä kuuluu mihinkin. Tähän minä sanoin, että meillä olisi tässä tälläiset ammattilaisen piirtämät, aika arvokkaat  suunnitelmat asiasta. Johon R sanoi, että kun ne kuvat on niin pienet, niin ei niistä oikein ota selvää.`********'!

No, päivä jatkui iloisissa merkeissä, kun puolikkaan perustuksenpaikan alta löytyikin joko kallio, tai muutama suuren suuri siirtolohkare. Ihan kiva. Paukautetaan (kirjaimellisesti, hohhhooo) muutama tonni tähän paukkuvaan budjettiin lisää. En varsinaisesti rauhoittunut tästä, eikä Remppamieskään, jonka aikataulut oli jo edellisellä remppamaalla menneet syksyn osalta uusiksi, ja kun nyt nämäkin meni, niin onhan se ymmärrettävää, että harmittaa. Aamupäivä jatkui sillä, että menin tekemään töitä itsekseni (=tuijottamaan tietsikkaa ja mököttämään koko elämälle). Työt ei jostain syystä juurikaan edenneet.

Iltapäivällä päästiin kaikki taas kartalle kun saatiin yksi kaivattu mies paikalle (Thänks T) ja ehkä se loi kaikkiin vähän uskoa, että joku osio pelittää sittenkin. Tästä neuvotteluyhteydestä innostuneena keskusteltiin läpi useampikin asia maalämmöistä räjäytystyöhön, vesiin ja viemäreihin, sähköihin ja jopa niihin antura-alituksiin ja keruuputkiston kaivamiseen. Aurinkokin alkoi paistaa. Lisäkustannukset hermostutti minua edelleen niin, että joka välissä olin aikeissa huutaa, että "Perutaan pojat tää sittenkin, ei me oikeestaan suihkua tarvita - se nyt vaan oli sellanen haave!", mutta jotenkin sain hermot pidettyä kurissa. Eikä minulla sitä paitsi ollut kuin Puuttuvan Putkimiehen onkelma enää käsissä. Muutama tiedustelu eri tahojen kautta antoi positiivisen viestin putkimiesten työtilanteesta. Kaksi kk eteeenpäin (keskimäärin) varattu joka äijä. Hyvä putkimiehet, te olette oikealla alalla!  Minua tämä uutinen ei varsinaisesti rauhoittanut; mehän ei siis tarvittukaan putkimiestä, vaan ihme! No, kaikki on mahdollista (paitsi berninpennun lepuuttaminen vrt.aiemmat tekstit) ja suunnittelija-valvojan vinkistä löysimme joustavan putkimiehen, joka suostui tulemaan paikalle tällä viikolla! Ihan oikeasti löysimme. Olen vieläkin aika pöllämystynyt asiasta.

Sekin asia on siis kunnossa. Kattoristikoiden kadonneeseen tilaukseen (ai, en tainnut muistaa tästä vielä mainitakaan) reagoitiin tehtaan päästä pikaisella valmistuksella ja tarviketilaus eteni täysin toivotulla tavalla. Räjäytysmies on lähistöllä töissä (ei siis esim. Inarissa) ja lupasi tulla tällä viikolla, joka on kuulema aivan poikkeuksellinen aikataulu. (Tässä kohtaa sateenkaari kimmelsi sateen viime pisaroiden heijastellessa omppupuista, joiden läpi auringonsäteet heijastuivat ja jostain tuntui kuuluvan musiikia...no hei, ei oikeesti!). Enää ei tarvitse kuin saada lottovoitto (tai ässäarvan isoin päävoittokin auttaisi pikkasen) ja kaikki on ihan järjestyksessä.

Ja tässä päästään päiväkirjaosuuteen. Kaikesta ylläolevasta ressistä hermoontuneena päätin kerrankin tehdä päiväaikaisen postauksen (ja kuvilla vielä) ja marssin päättäväisesti kamera kainalossa kohti tuvan ikkunaa, josta meinasin mennä sisään (kun oven kohdalta oli pikkasen haasteellista kivuta). Tässä kohtaa totesin aika hämmentyneenä, että tässä rempan aikana on tullut unohdettua tyystin tuollaisten normitalon eri osioiden tarkoitus. Niinkuin nyt se, että ikkunoiden yksi tehtävä on pitää ihmiset pois taloista. Piti ne, ne oli lukossa. Jouduin siis taiteilemaan sittenkin oviaukosta kuvia ottamaan, mutta mitäpä sitä ei ihminen lopulta tekisi mielenterveytensä eteen. Tässä siis kuvia eilisestä, oikeasti tuloksekkaasta urakoinnista eli vintin purujen tyhjäyksestä. Todettiin, että ne on kaikista nopsinta (siisteintä ja kätsintä) tiputtaa seinien välistä alas alakertaan, kun sieltä ne saa näppärästi ikkunasta pihalle (joo, tämäkin on yksi syy siihen toiminnallisuushässäkkään). Ekaksi kuitenkin muutama kuva kuistin muuttumisesta jättimäiseksi montuksi, jonka keskellä on pirun isoja kiviä. Elämä on. Ekaksi vanha kuisti nakuna.

Sitten talo vallan kuistittomana:

Ja tähän se sitten tyssäsi:

Ei ehkä tarvitse erikseen mainostaa, että taloutemme monttumaisterit oli NIIN vaikuttuneita tästä. Kunhan ne ensin tokeni siitä ällistyksestä, että joku on onnistunut kaivamaan tuon kokoisen montun, ei niiden riemulla ollut rajaa. Montut rulettaa!

Mutta siis niihin vieläkin iloisempiin uutisiin. Tässä on se meidän vintti, josta jo yli neljäsosa on täysin tyhjää ja aikaa ei kulunut kuin ehkä 2 h. Bonuksena on se, että pääsen kertomaan jälkipolville, miten minun nuoruudessani (no kuitenkin) kuokittiin vinttiä.

Nuo oljitetut osiot on siis valmiita, olkia lukuunottamatta typösen tyhjiä välejä. Alakerrassa tilanne on piiiikkkkkasen karumpi, hetkellisesti, mutta kun tuolta on nyt jo arviolta 15 kertaa tuo määrä kärrätty purua pellolle, niin eiköhän tuostakin selvitä.

 Me rakastamme hengityssuojaimia...

No, anyway, jos ihan totta puhutaan, niin tässähän on oikeastaan aihetta juhlaan. Remppamme on vain kivenheiton (ehhhehe) päästä siitä, että ollaan siirrytty pelkästä purkamisesta rakentamiseen. Siitä intoutuneena hyppäsin ikkunasta purukasan kautta pihalle ja päätin tehdä juhlan kunniaksi ihan oikeaa ruokaa :). Kippis: remontille!

P.s. Selvisi, että Remppamiehen kuviakumartamattoman asenteen takana oli kaikenlaista muutakin kuin likinäköisyys. Loppuseltaan me saatiinkin päivä päättymään hyvässä ja toisiamme tukevassa hengessä. Happy end (of the day)!